lauantai 29. joulukuuta 2012



Astelin lavalle. Kevyin askelin, huomaamatta. Mustassa puvussa, täysin valaisemattomana, herkän luokse. Sen herkän, joka pelästyy minua, kaatuu maahan, taidokkaasti kadotetaan lattialuukun läpi ja minä valtaan lavan. Olen liikkeissäni nopea, mutta tekniikkani on tarkka. Pum. Levitän käteni auki, kuin musta jättimäinen kotka ja uhmakkuuden voimasta valkoinen kaatuu maahan, kuolee, pelästyy, ymmärtäköön kukin niin kuin haluaa.

Otan muutaman hallitun pyörähdyksen lavalla, tarkat askeleet kiidättävät minua ympäriinsä, olen heikko, surullinen ja uhmakas samaan aikaan. Vauhti kiihtyy, kiihtyy nopeampaan, aina vain kuljettaa minua eteenpäin, saavuttaisin pian sooloni huipun: grand jeté, spagaattihyppy.

Liikkeni muuttuvat nykivämmiksi, mutta pidän ne silti kauniina. Lavalle ryntää joukko miehiä, sotilaita, jotka murhaavat ilkeän linnun. ”Räpiköin” karkuun, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté ja yksi miehistä ottaa minut kiinni, valokeila meihin, hän pyörittää minua, huimasti, me taistelemme ja lopulta kun muut ovat hävinneet lavalta, hän hellästi painaa minut maahan, täysin samaan kohtaan, johon valkoinen kuoli ja minäkin katoan lattialuukun läpi.

Minua odotti iloinen, hymyilevä ja kehuja täynnä oleva ryhmä, ja he syytivät niitä minun ja kaksoissiskoni päälle. Me molemmat hymyilimme loisteliaasti, niin kuin kuuluiki, ja kiittelimme, niin kuin kuuluikin. Sydämeni pamppaili; olisin halunnut tanssia lisää. Askeleet toistuivat päässäni aina vain uudestaan, aina vain nopeammin. Askel, askel, askel, kädet, pyörähdys, pyörähdys, askeleet, nopeampaa, nyi!, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté, syliin, pyöri!, kuole!

sunnuntai 23. joulukuuta 2012


Hän istui punaisessa T-paidassaan terassilla, kaljatuoppi kädessään, kuunnellen tarkasti kuinka radiosta raikasi Aerosmithin Cryin’. Hän pörrötti hiuksiaan ja virnisti ohi kulkeville teinitytöille, jotka katsoivat häntä ihaillen. Tuollaisiin täytyisi kaiketi tottua. Hörppäys tuopista ja vilkaisu kadulle. Poliisiauto vilahti muiden autojen ohi, pillit vinkuen ja hän seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi näköpiiristä. Auto muistutti häntä hänen villistä vuosistaan, jolloin putkassa tuli käytyä aika usein. Nykyään hän oli rauhoittunut, ja tiesi rajansa. Silloin, kun rajoja ei tiennyt, ei paljoa istuttu päiväkaljalla rauhallisella terassilla, vaan päivällä podettiin krapulaa, illalla rellestettiin uudestaan. Katse kääntyi takaisin tuoppiin ja terassiin. Terassia vastapäätä oli Tampereen Pakkahuone ja Klubi, joista ensimmäiseen hän suuntaisi tänä iltana, lavalle soittamaan, ensimmäistä kertaa kunnon yleisön eteen. Toki jotain pikkurupukeikkoja oli tullut vedettyä ties missä pitkin kesää, mutta nyt hänen bändinsä oli päässyt lämppäriksi.

Hän käänsi katseensa baariin sisälle. Televisiossa pyöri Sopranos ja tarjoilija taiteili ihmisten seassa tuoppipino kainalossaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen oli aivan pakko tehdä turhia, pieniä havaintoja ympäristöstään. Hän ei edes muistanut, koska tämä oli alkanut. Tuoppipino kohosi jonnekin taivaisiin, kuitenkaan kaatumatta ja särkymättä lattialle. Hän oli aina ihaillut tarjoilijoita, jotka taitasivat tuon taidon. Joskus nuorempana hän oli aikonut opiskella baarimikoksi vain ja ainoastaan sen takia, että opettelisi kantamaan tuoppeja.
Aurinko katosi osaksi jonkun taakse, joten hän käänsi päänsä. Hänen edessään seisoi punatukkainen tyttö, joka hymyili. Tällä oli päällään punainen toppi ja tummansininen farkkuliivi. Tytöllä oli siideri kädessään ja tämä aukaisi suunsa: ”Onko tässä vapaata?” Hän vain nyökkäsi ja kaappasi tuoppinsa kouraansa, ottaen siitä hörpyn.

”Onko sulla jotain menoa tälle illalle?” tyttö pudotti pommin, aivan kuin he olisivat tuttuja, ystäviä, jopa enemmän. Hän nyökkäsi ja osoitti Pakkahuonetta. ”Mä esiinnyn”, tämä vastasi ja odotti tytön reaktiota. Tyttö naurahti, ja katsoi nyt arvioivasti häntä. ”Sinä, Arctic Monkeysin lämppärinä?” tämä sanoi. Hän vain nyökkäsi ja joi tuoppinsa loppuun.
”Harmi sitten, mulla olisi ollut yksi ylimääräinen lippu”, tyttö sanoi ja meinasi nousta. ”Eiköhän noin nätti tyttö löydä itselleen muutakin seuraa. Toki mä voin tulla sun seuraksi yleisöön esiintymisen jälkeen”, hän heitti, käänsi rennosti päänsä sivulle, kuin ei välittäisi vastauksesta. Oikeasti tyttö kiehtoi häntä, hän halusi viettää tämän kanssa iltaa. ”Ja sitten sä voisit kertoa mielipitees meidän musasta. Mulle olis tärkeetä, jos tollanen perikaupunkilainen kertois mulle mielipiteensä. Mä asuin vielä tammikuussa Saimaan rannalla vanhempien kellarissa nimittäin”, hän jatkoi, edelleen katsellen muualle. 

Tyttö katsoi häntä, ja vastasi: ”Nähdään siis.”

perjantai 14. joulukuuta 2012


Hän on kaikin puolin hieman erilainen, mutta kuka ei olisi? Hän on iloinen ja rempseä, ja samaan aikaan herkkä ja hiljainen. Hän astelee lumisilla kaduilla inhoiten, hautautuu kaulahuiviinsa ja karvahuppuun, hymyilee bussikuskille ja tekee tilaa vanhuksille. Hän leipoo piparitaikinan omin kätösin ja keittää glögiä, hän askartelee ja leipoo muille joululahjat. Hän rakastaa ilahduttaa muita, onnellisuuden ilmeitä.

Hän pitää ruoasta, ruoanlaitosta, leipomisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että haluaa tehdä sitä ammatikseen. Hän haluaa olla mahtava kokki, jolla on oma ravintola ja josta kirjoitetaan ihailevia raportteja lehtiin. Hän haluaa tarjota maailman parhaita jälkiruokia, sillä aivan liian usein kokit pelkäävät, jopa vihaavat jälkiruokien tekemistä.

Hän on rakastunut. Ei sitä välttämättä hänestä enää huomaa, mutta hän on. Aivan niin kuin puolitoista vuotta sitten. Hän viettää aikaansa mielittynsä kanssa päiviä, useita tunteja viikossa. Hän hymyilee. Hän myöskin nauraa, itkee ja riitelee. Kaikki ei ole valtakunnassa nimittäin aina hyvin. Silti hän on onnellinen.

Hän haluaa olla ihana. Hän haluaa olla kaunis. Hän haluaa olla se tyttö, jota kaikki kääntyvät katsomaan kadulla hieman ihmetellen, mutta ihaillen. Hän haluaa olla suosittu, mutta erilainen. Se tyttö, jota hän salaa katseli kateellisena yläasteella. Sellainen hän haluaisi. Sekin on hänelle tärkeää. Olla parempi ja ihanampi ihminen. Harvoin hän siinä onnistuu. 

perjantai 7. joulukuuta 2012

Jalat kantavat minua eteenpäin, vaikka niitä kivistääkin. Hengitys on tiheää ja tuntuu raskaalta. Saappaat uppoavat mutaan askel kerrallaan syvemmälle. Pysähdyn vain hetkeksi, katsomaan pystyssä olevaa lamppua. Lamppu valaisi tietä yksinäisenä keltaisella valollaan. Se sai vähätkin lumenrippeet loistamaan hieman kellertävinä. Pyyhkäisen kädelläni otsaani, pieniä hikipisaroita, mutta en anna niiden häiritä. Pakotan  jalkani liikkumaan eteenpäin, nopeutan askeliani.

Polun pimetessä en näe enää pikkuruisia askeleita. Polku on sotkeutunut muutenkin sohjoksi, joten jäljittäminen alkaa käydä hankalaksi. Nopeutan askeleeni juoksuun, ja jatkan polkua eteenpäin. Juoksen, aina vain pidemmälle metsän syvyyteen. Kuuset alkavat kurotella polulle, tunkeutua naamalleni, ne yrittävät karkottaa minut tästä metsästä, suojella menninkäistä. Pysähdyn. Seison hetken polulla, paikallani, ja takaani kuuluvat toiset askeleet. Hän on saanut minut kiinni. Minun ei olisi pitänyt pysähtyä.

En antanut sen häiritä, jatkoin syvemmälle metsään. Vaikka tämä kaikki oli vain kilpailua, kyseessä oli silti tyttöystäväni henki; me kipeästi tarvitsemme kilpailun voittorahoja. Häntä ajattellessani kyynelet matkustavat kanavistaan silmiini, vaikka en halunnutkaan niiden tulevan esiin. Entä jos hän huomaisi että itken kesken kilpailun? Hän luulisi että olisin luovuttanut.

Joten minä jatkan eteenpäin tunkeudun metsänsiimekseen, kunnes löydän sen menninkäisen.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Mielenvikaista rakkautta


Kuusi vuotta sitten hivelit vartaloani ja sain miljoona sähköiskua samaan aikaan. Kuusi vuotta sitten hivelit karheilla sormillasi huuliani ja sait minut hengittämään katkonaisesti. Kuusi vuotta sitten sanoit rakastavasi minua ja hivutit paitani alle avatun ruusunmarjan niin että kiljuin kutinasta. Kuusi vuotta sitten nauroimme yhdessä märkinä sateessa. Kuusi vuotta sitten pakotit minut katsomaan Muumeja ja yritit hivuttaa niiden syvällistä sanomaa päähäni. Kuusi vuotta sitten veit minut Lappiin katsomaan sukulaisiasi ja ruokkimaan poroja. Kuusi vuotta sitten sait minut uskomaan ihmeisiin ja enkeleihin. Kuusi vuotta sitten nuolaisit korvaani ja kuiskasit siihen kauniita sanoja. Se vuosi oli elämäni paras vuosi. Mitä tapahtui meille näiden vuosien aikana? Mihin sinä katosit, mihin minä katosin? Mihin me katosimme? Kadotimme toisemme. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2004, sinä suutelit minua Hämeensiltaa vasten ja hymyilit minulle. Sinä vuonna ei mikään ollut huonosti, enkä ollut masentunut mistään. Olin positiivisuuden perikuva, ainakin verrattuna nykyiseen. Emmekö osanneet pitää kiinni toisistamme? Vai oliko se kohtalo, olitko sinä vain vaihe, jonka piti muuttaa elämääni, saada minut tajuamaan jotain suurta ja mielenkiintoista? Koska niin ei käynyt. En ajattele koskaan mitään muuta kuin sinua. Miten saisin sinut takaisin ja miksi me kadotimme toisemme. Sinä olit niin spontaani, minä taas ajattelin kaikkea, tein listoja ja aikataulutin. Inisit siitä minulle, mutta minä taas ihailin kykyäsi loikata asiasta toiseen ilman ajattelua ja hulluja ideoitasi, jotka päättyivät usein huonosti. Minä kadehdin sinua vieläkin. Mutta tässä minä nyt olen, sekaisin kuin kanahäkki ja kirjoitan muisteloa, koska minua käskettiin. Sen luvattiin helpottavan sekopäistä oloani. Minä epäilen. Minusta tuntuu, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin sinä.

Olen kyllä myös päätynyt siihen tulokseen, että olet täysi kusipää ja sitoutumiskammoinen lapsi. Mutta en voi olla myöntämättä, että rakastan sinua vieläkin, ja että olet se ihminen, jonka kanssa haluaisin viettää koko loppuelämäni. Mutta sehän ei käynyt sinulle. Sinä halusit matkustaa yksin. Ja elää kuin 16-vuotias, rellestät varmaan vieläkin ympäriinsä Tampereen katuja teiniporukoiden keskellä perjantai-iltana. Sinä sait minussa heräämään tuolla lapsellisella käytökselläsi uusia vaistoja, kuten halun suojella sinua, parantaa sinut. Halu peittää ruma maailma kauniiden silmiesi edestä. Vaikka vaikutitkin huligaanilta, olit viaton kuin pieni tyttö. En halunnut, että sinä muutut likaiseksi, kuten minä. Olen vieläkin likainen, vaikka väitit toisin. Olen aina tullut ja tulen aina olemaan se likainen nainen.

Minun tekee mieli hihittää. Naurattaa tämä touhu aivan oikeasti. Minusta tuntuu, ettei kukaan tätä paperikasaa kuitenkaan lue. Ketä edes kiinnostaisi, mielisairas nainen, joka oikeasti vain itkee rakastettunsa perään eikä edes ole päästään vialla? Tai niin minä ajattelen. Lääkäreiden ja mielenterveyden alan ammattilaisten mielestä olen hyvinkin päästäni vialla. ”Ei nyt tuon ikäisen naisen kuuluisi takertua kuusi vuotta vanhaan heilaan tuolla tavalla”, minulle sanottiin ja minä tyynesti totesin siihen, etteivät he olleet silloin kokeneet rakkauden häiventäkään vartalossaan ja mielessään. Senkin he kirjoittivat orjallisesti ylös, jotta voisivat kahvihuoneessa analysoida minua ja miettiä, mitä minä oikein höpötän. Olivathan he naimisissa ja kaikkea. Mutta minä tiedän, ainakin luulen niin, ettei ”sitä oikeaa” voi unohtaa. Kukaan ei voi olla kaltaisesi. Koska olit sinä, ja sinuun minä takerrun.

En ennen osannut itkeä. Ennen kuin sinä opetit minut tekemään niin. Olin niin kovin huolissani sinusta, joten itkin illalla kun en saanut sinuun yhteyttä. Itkin, kun tulit luokseni kaatokännissä möristen jotain epämääräistä. Itkin kun suutuit jostain niin, että hajotit astioita. Niinä hetkinä koetin yhdistää tuon ihmisen, ja sen hellän suloisuuden joka suuteli minua sateessa Hämeensiltaa vasten hymyillen. He olivat kuin kaksi eri ihmistä. Mutta samassa ihmisessä. Kyllä minä opin hyväksymään toisenkin puolesi, varomaan, ettei se syty. Minä pidän paljon enemmän siitä rauhallisesta puolestasi. Pidän siitä puolesta, joka tuo mieleen sateen. Sen yhden päivän. Ja sateen.


Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen. 

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia.

Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti. 

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta. 

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman.

Nauran muistolle. Se tuntuu kaukaiselta ja omituiselta, ei ollenkaan läheiseltä. Tuo ei tapahtunut, minulle, vaan aivan jolle kulle muulle. Minä en ole tuo elämäniloinen tyttönen, etkä sinä ole romanttinen miekkonen. Ehkä aika kultaa muistot? Mitenköhän tuo tapaus meni aivan oikeasti? Vai pitäisikö se vain jättää tuollaiseksi, muistella sinua lämpimästi.

En tiedä, ovatko muistoni enää totta. Vai ovatko ne vain kuvitelmaa, unta, jota luulen todeksi. Minun tarvitsisi päästä ulos, ilman holhousta, aivan yksikseni. Taitaisin etsiä sinut käsiini, kysyä, jutella, muistella menneitä.
Kuiskaan äänettömästi, liikutan huuliani, siirrän ajatukseni ilmaan, jos ne saisivat sinut kiinni. ”Missä sinä olet nyt?”

sunnuntai 11. marraskuuta 2012


Ulkona seisoo metsätiellä menninkäinen. Sen tukka on sekaisin ja sojottaa kohti jokaista ilmansuuntaa. Tumman pehkon alta kurkkaavat vihreänsinertävät silmät jotka tuijottavat eteenpäin. Polku on lumen peitossa reunoilta, keskeltä se on pehmeää mutaa, johon menninkäisen mokkasiinit uppoavat. Ulkona ei ole talvi, siellä ei ole kaunista; kaikki on mustaa ja rumaa. Metsätietä valaisee yksi keltainen lamppu, joka saa kosteat puiden kuolleet oksat kiiltämään.

Menninkäinen astui askeleita, pitkin tietä. Oksat katkeilivat sen kevyen ruhon alla ja polku muuttui koko ajan synkemmäksi, valon jäädessä taakse. Menninkäinen tiesi olevansa vaarassa, mutta ei mahtanut mitään mahastaan ulos pyrkivälle kurinalle. Repussa ei ollut enää mitään jäljellä, joten menninkäinen pysähtyi, poikkesi polulta ja kyykistyi sammaleisen kannon luokse. Menninkäinen keräili mustikoiden varpuja, kaikkea mitä suuhunsa saattoi panna, ja täytti niillä mahansa.

Tämä pelästyi kovasti kuullessaan polulta rasahduksen. Metsästäjät. Ne saivat hänet kiinni noin nopeasti. Menninkäinen kiitti onneansa, että oli pimeää, eivätkä he voineet nähdä hänen jälkiään, jotka johdattivat pienen kuusen alle. Menninkäinen istui kyyryssä, tarkkaili silmillään kuinka saappaat seisahtuivat hetkeksi polulle, ja jatkoivat matkaansa eteenpäin. Metsästäjät olivat jättäneet hevosen nähtävästi tielle, polku ei ollut mitään ihaninta maastoa ratsastamiseen.

Menninkäinen ei uskaltanut liikkua, vaikka metsästäjä oli varmaan ehtinyt jo kauas. Monen päivän jatkuva kulkeminen iski nyt menninkäiseen,  ja tätä alkoi suuresti väsyttää. Vaikka menninkäinen kuinka yritti estää luomiaan sulkeutumasta, ne painuivat kiinni. Menninkäinen vajosi uneen kuusen alle, pienenä myttynä, toivoen että metsästäjät eivät löytäisi häntä. 

tiistai 30. lokakuuta 2012

Tytisen kun ajattelenkin. Ajattelenkin asiaa. Sitä yhtä pientä asiaa, joka pilata elämäni suurimman unelman, suurimman haaveen, suurimman toiveen. Asian, jonka olen aikonut toteuttaa, ja hyvällä matkaa kohti määränpäätä. Mutta. Sitten on tämä asia. Se pienen pieni asia, joka voi vetäistä minut syvälle maankoloon, ilman mitään havaintoa elämästäni, ilman mitään tietoa tulevaisuudesta.

Minä aivan varmasti ahdistuisin. Ahdistuisin kuin pieni siili epämääräisen uhan kohti tullessa ja menisin kuoreeni, pistäisin jokaikistä joka yrittäisi lähelleni. Hus pois! 


Ovi paiskattiin auki ja tyttö havahtui lattialla. Tämä nosti päätään, mutta vain hieman, jotta tulija ei näkisi tämän itkun tahrimia mustia silmiä. Tyttö kiristi otettaan ja veti polviaan lähemmäs rintaansa. Huomatessaan, kuka tulija oli, tämä hennonsi otettaan, näytti jopa avautuvan, mutta käänsi katseensa maahan ja nopealla liikkeellä pyyhkäisi silmiään. "Hei, onko sulla joku?"

Minä olen perfectly fine. Käteni vain eivät. Ne eivät halua ilmiselvästi toteuttaa pitkäaikaista unelmaa, vaan koittavat estää sitä kaikin voimin. Päättivät olla allergisia ja yliherkkiä, ihan vain, jotta en pystyisi katsomaankaan keittiöön päin. 

"Ihan okei". Piste jäi leijumaan ilmaan ja poika tuijotti hetken tyttöä kiinteästi. "Etkä ole", tämä päätteli ja istahti rennosti tytön viereen ja vetäisi kainaloon. "Mikä meidän pikkusiilillä on?" poika leperteli, koitti saada tytön nauramaan. Tyttö vain valahti tämän syliin, tuijotti vastakkaista seinää.

Ei tätä ääneen pysty sanomaan. Kuolen mieluummin. Hus pois minäkin!

Poika vain piti tyttöä siinä, odottaen. Häntä ei haitannut odottaa. Hän odottaisi, koska hän rakasti sitä tunnetta, onnistumisen tunnetta. Sitä tunnetta, kun sai pienen siilin muuttumaan joksikin muuksi ja kertomaan murheensa. Sai sen pienen siilin elämään.

maanantai 22. lokakuuta 2012


Hyvästi epäluulo, itsevarmuuttomuus
I’m done with
Haluan varmuuden, kauneuden
Koska niin ollaan vahva
Vahvuus, henkinen vahvuus
Sillä voitetaan kolmas maailmansota

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Helpotus


Paisko astiat seinään. Huuda ja kilju. Kiroile kuin rekkakuski. Hakkaa joku. Pistä sohva pirstaleiksi. Lyö nyrkkisi peiliin. Viillä haavoja itseesi. Itke hetki. Revi sohvatyyny höyheniksi olohuoneen lattialle. Tiputa kukkaruukku parvekkeelta asfalttiin. Hirtä barbie kattolampustasi.

Mutta helpottiko se?

Kokeile hymyillä, etsiä hyviä asioita. Kokeile nauraa itsellesi, äläkä ota sitä vakavasti. Huomaa, kuinka kaunis sohvatyynysi on. Kuinka upeasti puhtaat astiat kiiltävät. Kuinka hyvä olet. Älä pilaa itseäsi. Katsele parvekkeella kukkasia, jotka vaivalla istutit. Keitä itsellesi erikoista kahvia, ja ilahduta muita kekseillä. Hemmottele itseäsi kotikylpylässä. Nuku. Syö. Elä.

Joko helpotti?
Positiivisuusprojekti

tiistai 25. syyskuuta 2012

Sade


Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen.

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia. Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti.

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta.

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman. 

sunnuntai 23. syyskuuta 2012


Korkealla taivaan yläpuolella
leijun
sinun kanssasi
Vihdoinkin kaikki on hyvin
kaikki musta on väistynyt tieltä
VALOA
ihanaa valoa, kaikkialla

Unelmaa, naurua
kikatan ja kutitat
kaikki on vaaleanpunaista
Toivottavasti kauan.

torstai 20. syyskuuta 2012

Mistä teitä oikein tuli lisää? ♥ Kiitos kovasti kaikille teille. Aamuni piristyi viuh ja nyt minun on pakko järjestää aikaa kirjoittamiselle. Tosin 9 tunnin koulupäivät, koe, poikaystävä ja väsymys eivät oikein sovi kuvaan. Teidän ansiosta kirjoitan nyt oikeasti tännekin jotain, etten vain aloita jotain pitkää projektia joka jää koneen uumeniin ikuisesti.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Aloin kirjoittamaan. Pitkästä aikaa.

lauantai 1. syyskuuta 2012


Mitenköhän mä tähänkin päädyin? Keskelle tunkkaista olohuonetta, joka on täynnä teinejä sammaltamassa jotain epämääräistä ja nuolemassa. Huoh, kostan tämän kylläkin Tumpille, heti kun löytäisin sen rastapään jostain. Miten hitossa se itsekään tähän seuraan halusi? Joku kovin viinalta haiseva ja sammalta nuori mies yritti kaapata minua kainaloonsa, mutta väistin, vain täpärästi, tämän ja suuntasi askeleeni keittiöön, piiloon. Tänne näin Tumpin menevän ainakin jossain kohtaa.

Keittiö oli vain typötyhjä, ja silmäni nyki raivosta. Tumppi saisi kyllä vihani päällensä, heti kun löytäisin hänet. Mahdoin näyttää saatanan eksyneeltä lampaalta, kun palasin keittiöstä tyhjin käsin ja silmäni vaelsivat nopeasti ympäri huonetta, askeleet veivät eteiseen, vessaan, yläkertaan. Koetin piilottaa epätoivoisesti mun pelokkaat silmäni mustien hiusten alle. Blondit tuijotti mua kuin syöpäläistä ja hätkähdin, melkein kävelin jotain hokaria päin.

Mä olin kyllä joskus tykännyt olla tällaisissa paikoissa ja rikkoa omia ja muiden ennakkoluuloja. Kaikki eivät olleetkaan täysin kusipäitä a mulkvisteja, vaan ihan oikeasti viisaita ihmisiä, jotka todellakin halusivat puhua ja ehkä jopa muuttua, mutta näkivät omaksi parhaakseen olla täysin huomaamattomia. He olivat heikkoja, minä sanoin, kunnes rakastuin yhteen heistä, hän vei mukanaan kuin hennon kukkasen, ja heikoimmalla hetkellä iski täysillä sydämeeni.  ”Sinä vitun friikki, en mä koskaan sua rakastanutkaan, käytin vaan hyväkseni, eks sä vitun aivoton sitä tajunnu?” Sanat kaikuivat ikävästi korvissani ja mä palasin maan pinnalle.
Ja sinä hetkenä, mä astuin ovesta ulos. Mä en ollut itkenyt vuosiin ja nyt en voinut itselleni mitään. Kirosin ja häpesin, karkasin kauas koko talosta. Puolessa välissä matkaa huoltoasemalle, mun viereen pysähtyi punainen hajoileva auto. Sen sisältä katsoi syötävän suloinen ruskea silmäinen otus, jonka hiukset sojottivat joka suuntaan. Ja se kysyi sen pehmeällä matalalla äänellä, halusinko kyydin johonkin. Mä nyökkäsin.

Mä nauroin ja itkin sinä iltana paljon. Oikeasti. Se jätkä osasi tunkeutua mun sisälle heti ja iski arkoihin paikkoihin kuitenkin niin hellästi, että olin sulaa muovailtavaa vahaa sen lämpimissä sormissa. Tällä hetkellä mä mietin uskallanko pyytää sitä sitoutumaan kanssani. Me ollaan vaan  säädetty ja riehuttu. Haluan suhteen. Kerrankin.

tiistai 21. elokuuta 2012

Mitä on rakkaus?


Ihastus on perhosia mahassa
ja ensisuudelmia, halauksia
hoipertelevia sanoja.
Silloin kädet hikoavat ja hihityttää,
hänestä kerrotaan kaikille.
Ihastus on hattaraa, harhaa ehkä
vaaleanpunaista pilveä.

Rakkaus on turvaa,
hoivaa, jotain kaunista
ja selittämätöntä.
Halua olla ikuisesti hänen vierellään,
suojella ja olla paras hänelle.
Rakkaus on todellisuus ehkä,
rakkaus on selittämätön.

tiistai 7. elokuuta 2012

Minne vie virta

"Anna virran viedä,
älä ota kaikkea niin vakavasti"
sinä sanoit,
mutta minä maalasin silmät mustiksi
kuin punkkarit,
ja vedin päälleni mustan samettimekkoni
katosin yöhön suuttuneena
ET YMMÄRRÄ MINUA
pääni sisällä huusin,
mutta tiesin, olet ehkä oikeassa
mutta mitä minä mahdan itselleni,
luonteelleni, kun en ehdi ajatella
ennen kuin ehdin reagoida
Ehkä teen myöhäisen uudenvuoden lupauksen
"hylkään nämä tunteet ja otan rennosti"

lauantai 4. elokuuta 2012

Kertomus sinusta

Sinä olet kuin ilmaa, happea, 0 ja palavaa ainetta tulelle, ruokit minua kuin kuihtuva äiti ylipainoista lasta rintamaidolla, suojelet minua kuin pakosta ettei kukaan muu saisi tunkeutua minuun niin kuin sinä. Sohaiset sisälleni ja olet siellä, kiusaat, etsit palasia, raivostut, syytät. Sinä olet kuin verenhaju vampyyrille, saalistajalle, olet minulle kuin jänis metsästäjälle, ei minä olen sinun jäniksesi. Olet kuin keltainen kukkapuska mehiläiselle, herkullinen marja nälkäiselle karhulle. Sitä minä olen. Aina nälkäinen, aina hellyyden, rakkauden, huomion perässä ja aina valmis niihin. Olet kuin tupakanhaju nikotiinin kaipuiselle, uusi viinapullo tyhjän tilalle alkoholistille. Saat minut tuntemaan syyllisyyttä, vihaa, ihannointia, rakkautta, riippuvuutta kaikkiea samaan aikaan mutta samalla en tunne mitään vaan olen täysin tyhjä, kylmä ja sieluton. Joku kysyi miten yhdistää hellä ja raju mies, se olisi täydellinen. Sinä olet minun ratkaisuni. Minun oma suloisen lempeä, huomioonottava, herkkä ja turvallinen mies ja samalla ihanasti holtiton, levoton, kiihkeä ja karkski mies, joka rustailee minulle biisien sanoja ja ottaa minut rajusti ja saa tuntemaan oloni erityiseksi. Sinä olet ikuisesti minun, eikös juu?

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Anteeksi inspiraation ja ajan puute. Toivottavasti se korjaantuu jos pääsen viikonloppuna mökille.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Turvapaikka

Minulle sanottiin: "Piirrä turvapaikkasi". Minä piirsin kaupungin jossa oli korkeita fyysikan lakeja uhmaavia rakennuksia. Talot loistivat eri väreissä kuten sateenkaari. He käskivät piirtää olemassa olevan turvapaikan. Paperini jäi valkoiseksi.

Minulle sanottiin: "Piirrä viha". Minä piirsin mustaa ja punaista ja kaiken mitä vihaan. He kehuivat minua tunteiden purkamisesta ja käskivät piirtää rakkauden. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten paperini jäi tyhjäksi.

Minut yritettiin diagnosoida. Mutta he totesivat minun olevan vain mahdollisesti traumatisoitunut nuori, mutta "sain" jäädä hoitoon, vaikka he eivät löytäneet minusta minkäänlaista suurta aivovammaa. Se paikka ei ollut turvallinen, kaikki yrittivät tunkeutua pääni sisään itse kertomatta mitään. Ei siis ystävyyttä. Utelua, lokerointia. Sillä ei paranneta ketään, mutta miksi minut edes pitäisi parantaa? Minua ei voida edes parantaa. Mistä minut parannettaisiin? Siitä, että olen oma itseni, luonteeltani vain hieman heikompi kuin muut, enkä osaa käsitellä kaikkia asioita kuten muut, koska olen kokematon, ylisuojeltu pieni linnunpoikanen, joka näyttää aikuiselta.

Minulle sanottiin: "Piirrä normaali ihminen". Kirjoitin paperille: "Ei ole normaalia ihmistä, koska kaikki ovat mieleltänsä erilaisia. Keskiverron ihmisen voin kyllä piirtää". Niinpä piirsin ruskeahiuksisen nuoren tytön, jolla oli hieman avokauluksinen T-paita, pillifarkut ja tennarit. Kuvan tyttö kantoi laukkua ja piti kädessään tupakkaa, tuota nuorten ihailemaa syöpäkäärylettä. "Ovatko useimmat ikäisesi siis tuollaisia?" he kysyivät ja minä nyökkäsin. "Ainakin he ketä näin vielä ollessani vapaa ja nuori."

Ja vuosi tuonkin jälkeen olen vielä osastolla. Enkä vieläkään tiedä mitä on rakkaus ja missä tunnen oloni turvalliseksi. Sen tiedän, etten ole heidän mielestään "normaali", mitä se sitten tarkoittaakin. Sen takia he eivät halua päästää minua täältä pois elämään elämääni ja oppimaan asioita mitä en tiedä. Minä tiedän vain, etten tule pääsemään täältä pois.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Pelko ja ahdistus


Räpsäytän silmäni auki. Olen täysin hikinen, huohotan. Minä vain en näe mitään, vaikka tiedän että silmäni ovat auki. Vain pimeyttä, pieni vankilani, pimeää silmäinkantamattomiin. Silti olen tuntenevani tuijotuksen, ilkeän sellaisen. Olen herännyt näin usein viime viikkojen aikana. Täysin stressaantuneena ja peloissani. Ja miksi, koska joku lapsellinen neitokainen haluaa sinut itselleen. Minäkin olen lapsellinen, mutta sinä olit minun ensin.


Käännyn, etkä sinä ole vierelläni. Olet poissa, hetkellisesti. Ei mikään ihme etten saa unta. Aina ilman sinua, näen painajaista, pahinta mitä voin ikinä nähdä. Mutta se tapahtuu aina eri tavalla, mutta lopputulos on sama. Joudun laitokseen, koska en osaa enää käyttäytyä, kulutan rahani päihteisiin enkä noudata mitään sääntöjä. Laitoksessa haluan vain kuolla. Ja herään joka kerta siinä kohdassa, kun sinä olet tulossa vierailemaan luokseni, koska siinä kohdassa hajoan miljooniksi sirpaleiksi sisälläni.

Hautaudun peiton alle, joka tuoksuu sinulta. En halua kenenkään näkevän minua näin herkkänä ja sekopäisenä. Toivoisin vain sinut vierelleni, että saisin nukuttua. Ettei minun tarvitsisi pelätä. Ei enää pelkoa ja kyyneliä, olen saanut niistä tarpeekseni.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Juhannustaikaa

Ja kuinka pilvet kuin hattaraa,
ne peittää osan, hitusen,
violetista taivaasta, ja oi
violetti on niin lempivärini

Ja kuinka punainen tuli nielee sisäänsä puita,
kuinka rakas uhraa niitä tulelle,
kuinka voin kuulla pienten näkymättömien otusten tanssin
niin kuin muumeissa,
mutta nyt vain keskikesällä.

tiistai 5. kesäkuuta 2012


Ei joki juokse vaan vesi, 
ei aika riennä vaan me.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Vihreiden kukkien niitty




Tyttö katsoi tummilla silmillään poikaan. Hyvin vakavana, mutta silmät eivät olleet kosteat. He istuivat graffittien keskellä, yksin, sillä oli jo pimeää. Kaikki pelkäsivät pimeää. Molemmat nuoret olivat polvillaan, katsoivat toisiaan suoraan silmiin, pitivät käsistä kiinni.

"Ajattele, Mihkal, tuolla jossain on jotain kaunista. Ei lainkaan niin kuin täällä. Siellä on puita, tummanvihreit' ja vaaleanvihreitä. Ja eläimiä, muistatko pikkuveli, meidän vanhan koiran? Kaikki eläimet ovat paenneet sinne, mutta ihmiset eivät pysty luopumaan tavaroistaan. Sinne ei ole järkeä viedä meidän tavaroitamme, siellä ei ole sähköä. Kadut ovat täynnä roskaa, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Kukaan ei muista miten kasvit loistivat sateenkaaren väreissä, kuinka missään ei ole harmaata. Mutta minä muistan, ja tiedän etteivät muistoni ole unta, sillä olen nähnyt kuvia kirjoissakin suljetussa kirjastossa. Ajattele rakas Mhikal, miten iloinen olisit, kun piiloleikkiä leikkiessämme pystyisit piiloutumaan pensaaseen etkä roskakasan alle? Kuvittele, kuinka mukavaa olisi poimia äidin haudalle kimppu keltaisia, sinisiä ja punaisia kukkia. Mieti, kuinka voisin kietoa itselleni päähän kukkaseppeleen. Ajattele suuri havumetsä. Tiedätkö mitä ovat havupuut? Puita, joilla on piikikkäät lehdet. Niin, piikikkäät lehdet! Suuri metsä, jonka pohjana on sammalpeite, suuri ja pehmeä vihreä matto, joka peittää alleen kivet ja juuret. Sinnikkäät pikkupensaat tunkevat tämän maton läpi, ja puut kohoavat moien metrien korkeuksiin tehden päälles rakoilevan katon, joka peittää osaksi taivaan. Auringonsäteet kuitenkin levittäisivät oranssia valoaan metsään luoden siitä taianomaisen. Niin, ei olisi harmaita pilviä auringon edessä. Vain joskus mustia, josta sataisi vettä. Muuten vain vitivalkoisia ohuita hattarapilviä. Ei enää taloja, asuisimme luonnossa kuin villieläimet. Voisimme syödä marjoja ja juuria ja kaikkea mitä löydäme. Sammalpeitteen seassa on valkoista sammaletta, jäkälää. Marjapensaat taistelisivat sammalta vastaan. Tuntuisi mahtavalta kävellä paljain jaloin sammalta pitkin syvemmälle metsään. Ja juuri kun aurinko on korkeimmillaan, löytäisimme aukion. Niityn, jolla kasvaa pitkää vaaleanvihreätä heinää. Seassa kukkisi valtoimenaan rikkaruohot, voikukat. Siellä olisi myös nitä pieniä keltaisia ja sinisiä kukkia, joiden nimeä en muista. Peura säikähtäisi meitä karkuun ja me makaisimme heinällä. Meidän ei tarvitsisi pelätä enää aseita tai tuhoa. Keskellä sitä metsää se olisi meidän oma pieni taikapaikka, turvapaikka, joka kimaltaisi auringonpaisteessa. Kuvittele, Mihkal..."

Poika katsoi lumoutuneena siskoaan ja he nousivat, yhdessä, ilman sanoja samaan aikaan. Nämä lapset, hylätyt, näkivät auringonnousun himmeänä harmaiden pilvien takana. He tiesivät, että oli lähdettävä. Edes yritettävä. He hylkäsivät kaiken pahan ja toivoivat löytävänsä taikamaansa.

lauantai 19. toukokuuta 2012

minä olen vain pieni ihminen

minä haluisin olla se ketä kaikki ihailevat. ketä sinä katsoisit kuin aarretta, kun nykyään olen vain tyttösi. minulle se on paljon, elämäni. sinusta en tiedä. olenko sinulle vain leikkiä, pientä ja hauskaa, vai suurta, kuten minulle, jotain mikä täyttää elämän ja saa jaksamaan, vaikka välillä se masentaakin. rakkaus on illuusio, johon puhkotaan reikiä. niitä reikiä ei saa tulla liian montaa, muuten rakkaus hajoaa. silloin se katoaa ja lentää kuin ilmapallo, johon puhallettu ilmaa, mutta ei solmittu sillä hetkellä kun se päästetään irti sormista. roikun vain sanoissasi, odotan tekoja, luotan siihen että olen vielä joskus todella onnellinen, niin etten ole surullinen kuin 4 päivää vuodessa. minä haluan olla rakastettu, jota olen, tai ainakin niin luulen. minä haluan olla kaunis, minä haluan olla vahva ja upea, sillä itsevarmuus tuo kauneutta. haluan olla notkea kuin tanssija ja omistaa kauniin, viettelevän äänen. haluan, että ihmiset miettivät jotain kävellessään minun ohi kadulla. mieluiten jotain hyvää, sillä maailmasta tulee paljon parempi paikka, kun unohdetaan kaikki paha.
pysähdyn.
ja jatkan matkaa kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut, mutta en tajua, ettet sinä pysty siihen. tai siis, en tajunnut ennen. nyt ymmärrän. koitan olla parempi ensi kerroilla. mutta huomioithan sinä minunkin tarpeeni olla fyysisesti läheinen? tiedän yhden keinon, jolla saan sitä, mutta olet alkanut torjumaan minua. auta minua, halaa ja syleile, suutele niskaa hellästi ja laita minut kikattamaan, ihan kuin silloin kun rakastuttiin. 

ja minä haluaisin sanoa kauniita sanoja ja laittaa ne nurin rumilla ja hakata niitä vertauksilla jotka ovat tuulesta temmattuja, mutta en vain pysty nyt. en pysty kirjoittamaan mitään fiktiivistä tällä hetkellä. inspiraatio tulee vain kun on kovin syvästi masentunut tai jotenkin onnellinen tai sattuu näkemään jotain eriskummallista ja mainiota, mutta nyt olen vain tyhjä kuori koska kaikki tunteet ovat vuotaneet tänään pois. vapisevin sormin kirjoitan tätä, miettien viitsinkö julkaista, kiinnostaako teitä, montako lukijaa menetän tällä tunteiden purkauksella?

mahdatteko te tajuta, kuinka paljon ujutan tunteitani ja elämäni tapahtumia teksteihin joita julkaisen. tiettyjä olotiloja, mutta ei mitään sanasta sanaan. tykkään liioittelusta, ja totta kai mielikuvitus on kiva kaveri. mutta ne olotilat, joita tapaan itsessäni, ujuttautuvat ovelasti tarinoihin ja varsinkiin runoihin. runot ovat kovin helppoja tulkita, ainakin minun kirjoittamani. teistäkin on tullut nyt rakkautani, pienistä lukijoistani, jotka ehkä tietämättään auttavat minua käsittelemään tunteitani, niin että en räjähdä ja pirstoudu miljooniksi haaleanvärisiksi sirpaleiksi, koska kaikki palavan kirkas väri paloi pois räjähdyksessä. jäljelle jäi vain haalenneet, rumat palaset, joita kukaan ei kaipaa. onneksi niin ei ole vielä käynyt. ja kaikki vain pelottaa ja voisin kaivautua omiin unelmiin ja peittoon, joka tuoksuu sinulta.

ja nyt, vain odotan, ja odotan. koska sinä suostut puhumaan minulle vapaaehtoisesti. siihen asti jätän sinut rauhaan. mutta en anna käydä niin kuin viimeksi tähän aikaan viime vuonna. en ikinä. en anna enää itseni sortua siihen, ja sen seurauksiin. nyt vain jään miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos et olisi hymyillyt sen jälkeen kun kerroin rakastavani sinua vielä palavasti. olisinko tehnyt niin kuin suunnittelin? olisinko oikeasti etsinyt käsiini huumeita ja hankkinut itseni laitokseen, jotta saisin huomiota? luultavasti kyllä. sydän särkyneenä teen mitä vain. kuten satutan toisia ihmisiä. anteeksi sinä pieni ihminen, jolta varastin 2 viikkoa kesästä ilkeästi romanttisilla sanoilla. olen pahoillani, ja olen meinannut tekstata pelkästään jotta pyytäisin anteeksi, mutta tiedän että nauraisit. koska siitä on jo kauan.

antakaa kaikki anteeksi minulle, ja minä yritän olla parempi ihminen. yritys on aina kova, mutta apulantaa lainatakseni, sota tähän sieluun solmittiin.

lauantai 12. toukokuuta 2012

olen sairastunut sairauteen nimeltä materialismi

tiistai 8. toukokuuta 2012

Musta enkeli vei päivänsankarin

Musiikki soi ja ihmismassa liikkui sen mukana muodostelmassa, aina samaan suuntaan ja samat liikkeet. Suuri ja vellova massa, joka aivottomasti liikahteli basson tahtiin. Jossain tässä joukussa oli Moona. Tyttö, joka oli ensimmäistä kertaa viettämässä iltaansa klubilla. Moonan ympärillä oli kymmenen hengen porukka, joka koostui suurimmaksi osaksi tytöistä. Seurueeseen oli myös eksynyt Ossian, Moonan kiinnostuksen kohde, sekä tämän jo hieman juopunut ystävä.
     Puolen tunnin päästä Moona työntyi ihmismassan läpi baaritiskille, joka loisti erivärisissä neonvaloissa. Baarimikolta, joka oli hieman ulkomaalaisen näköinen mies, hän tilasi juotavaa. "Jotain virkistävää, mä olen ekaa kertaa baarissa", Moona oli sanonut ja hymyillyt hermostuneesti. Vanhempi mies siirtyi kauempaa Moonan viereen. Tämä hymyili tuttavallisesti ja esittäytyi Timoksi. Hän oli ehkä kolmenkymmenen paikkeilla. Kun baarimikko toi Moonalle vaaleanpunertavan juoman, Timo maksoi sen ja sai Moonan punastumaan. "Kiitos", tämä mutisi. Moona käänsi katseensa pois lasista ja katsoi liikkuvaan massaan etsien Ossiasta.
      "Ketäs neiti etsii?" mies kysyi ja nappasi suuhunsa pähkinän. "Ystäviäni", Moona vastasi ja vilkutti yhdelle tytöistänsä. Tuo tyttö, Helinä, lähti baaritiskiä kohden Ossianin kanssa. Moona kumosi juoman kurkkuunsa ja antoi sen lämmittää nieluansa ja vatsaansa. "Heippa", Moona huikkasi, oikeastaan mutisi epämääräisesti, ja käveli ystäviensä luokse.
     Tupakkapaikalla Mona tunsi olonsa huonoksi. Maailma pyröi ja tytön teki mieli vain istua maahan. "Monta sä oikein vedit tyttö siel tiskil?" Helinä kikatti ja roikkui Ossianin kaulassa. "Yhen", Moona vastasi ja nojasi aitaan. Helinä ei tietenkään uskonut ja tumppasi tupakkansa tekien samalla lähtöä sisälle. Hän kysäisi Moonaa mukaan, mutta tämä sanoi tarvitsevansa vielä ulkoilmaa.
     Moona hoiperteli kadulla ja nojautui tiiliseinään. Tytön päätä mojotti voimakkaasti ja häntä oksetti. Tämä vain yritti selviytyä taksitolpalle kiroten sitä hetkeä, kun oli irrottanut katseensa lasistaan. Moona lyyhistyi kadulle. Tytön viimeinen muistikuva oli ohi ajava musta Ford, jonka ajaja huusi jotain törkyistä vähäpukeiselle Moonalle.
     Moona heräsi täysin kivuliaassa asennossa kädet selän takana sidottuina. Hänen päätänsä jomotti, ja suutaan kiristi pallo ja puristava kangas. Ruumiissa oli ikäviä mustelmia ja ruhjeita. Silmiin syttyi hullu kiilto, pelokas. Sama ilme, mikä ilmestyy eläinten silmiin, kun ne joutuvat metsästäjän ansaan. Sama ilme, mikä valtaa pelokkaan lapsen silmät illalla, kun valot sammutetaan. Kiihkon valtaamat silmät vaelsivat pimeässä, juurikaan näkemättä mitään. Verkkokalvoille alkoivat piirtyä kanahäkin verkkoa ja tummia, suuria varjoja verkon toisella puolella. Moona mielsi ne puisiksi laatikoiksi ja rikkinäisiksi huonekaluiksi. Häkissään Moona potkaisi jaloillaan ja verkko antoi hieman periksi. "Verkosta tehty laatikko", tyttö ajatteli ja kyyneleet vierivät meikin tahrimilla poskilla tytön päästellessä hiljaisia ynähdyksiä. Kun silmät alkoivat tottua pimeään, mutta samalla väsyä itkusta, Moona sulki ne. Hän ei halunnut nähdä enempää. Tämäkin oli liikaa. Tämän oli pakko olla kiroutunutta unta.
     "Herätys huora", tutunolonen miesääni sanoi vahvasti Moonan yläpuolelta. Tyttö tunnisti tämän Timoksi, siksi vanhemmaksi mieheksi baarista. Hysteerinen itku alkoi taas, kun Moona herätettiin höyhensaarilta. Mies riuhtaisi Moonan ylös yhdellä terävällä liikkeellä. Tytön silmät katsoivat hulluina ja pelokkaina miestä, ahdistuneena anoen armoa. "Mä tapan sut, kaiken lopuksi", mies kiristeli hampaitaan. Moona yritti repiä mekkoansa alemmas, mutta Timo vain naurahti todeten ettei tuo tule onnistumaan. Moonan posket olivat märät hänen kyynelistään, sekä punaiset häpeästä. Samalla tyttö yritti kirkua ja huutaa kun mies nosti hänet pois kanahäkkiverkkokehdosta. Mies työnsi tytön tammipöydälle, kielsi tätä ankarasti liikkumatta ja nosti Moonan mekkoa. Vyön kalistessa lattialle Moona itki, yritti huutaa ja sulki silmänsä. Ensimmäisen kerran elämässään hän rukoili tosissaan.
     "Sua etsitään kissojen ja koirien kanssa", mies irvisteli kanaverkon takaa heilutelle sanomalehden etusivua, jossa oli Moonan kuva bileillalta. Tyttö yritti nähdä päivämäärää, mutta mies vetäisi lehden pois. Kuumat kyyneleet yrittivät nousta silmiin, mutta pisarat eivät tulleet. Moona oli itkenyt liikaa. Tyttö ei myöskään tiennyt kauan oli ollut painajaisessa, tai sitä, milloin oli yö tai päivä. Paikassa oli aina pimeä. Vuorokaudet, hetket, hukkuivat itkuun, lyömisiin ja pahoinpitelyihin. Moona tunsi itsensä likaiseksi, ja huomasi kuinka hänen ajatuksensa muuttui vain sekavammaksi ja pelottavammaksi. Tyttö alkoi odottaa päivää, jolloin kuolisi. Ainoa pelastus, ainoa tie pois tästä häpeästä. Vaikka mies päästäisikin hänet vapaaki, ei Moona koskaan pystyisi elämään niin kuin ennen. Tyttö oli aina halunnut tulla vanhaksi ja olla viisas. Se ajatus tuntui nyt kovin kaukaiselta.
     Eräänä kovin aurinkoisena päivänä mies vei Moonan niitylle. Tyttö kiinnitti huomiota Timon mukana olevaan käsiaseeseen ja jonkinlainen helpottunut hymy pyrki kasvoille, mutta Moona ei sallinut olonsa näkyä. Seuraukset olisivat saattaneet olla kohtalokkaat. He pysähtyivät, pienelle kivelle niityn keskelle. Mies oli naamioitunut, ja todella hyvin. "Polvistu", tämä käski Moonaa, ja tyttö meni polvilleen. Mies seisoi tytön takana ja kysyi: "Tiedätkö mitä tapahtuu nyt? Sinä kuolet tähän, ja minä soitan poliiseille, että niityn keskellä olevalla kivellä näyttäisi olevan elottoman kaltainen ihminen". Samalla hän asetti viileän aseen Moonan ohimolle, tottuneesti.

Ja mies painoi liipaisinta.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Satuta tai tapa, mutta älä unohda

Iske vain harppuunallasi,
koita tehdä minut kuolevaksi.
Olen kuin jumala, en minä voi kuolla,
elän ikuisesti.

Ja pian sinä painut unohduksiin,
olet vain joku jonka tunsin joskus,
ja taas korvaan jonkun toisella.
Elämä on taistelua niistä asioista,
joiden kanssa jaksaa elää.

Ja ääni sisälläni kuitenkin inisee,
ja anelee kuin armoa Kuolemalta
älä unohda minua

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

torstai 26. huhtikuuta 2012

Kertomus näkymättömästä otuksesta

Ne katoaa, tärkeät, pois. Mutta hänellä on Matlhinae. Hän, siis Mathlinae, ei ole kaunis. Hän ei ole kilttikään, muille kuin tytölle. Muille Matlhinae on näkymätön. Kuin pienten lasten mielikuvitusystävä, mutta Mathlinae osoittaa olemassa olonsa kepposilla. hän on tytön ystävä, joka ei hylkää. Ihmiset ovat petollisia, joten hän ei ole ihminen. Siksi tyttö valitsi hänet ystäväkseen. Mathlinae on otus, olento. Jonkinlainen ilkeä haltia. Pitkät, suipot korvat ja terävät kynnet, kuin lepakolla. Nopealiikkeinen ja aivan liian laiha. Niin laiha, että vääristyneet luut näkyivät ihon läpi. Vääristyneet, kuin Mathlinae olisi jäänyt auton alle ja selvinnyt hyvin kiemuraisena luukasana hengissä. Ihon väri lähenteli jo harmaan kimaltelevaa, poskipäät kiilsivät hieman punertavina. Silloin kuin he, tyttö ja Mathlinae, juoksivat yhdessä metsään, karkuun maailmaa, nämä posket muuttuivat tulenpunaisiksi silmien mukana. Mathlinaeta oli helppo tulkita silmien värin perusteella. Jäänsininen kuvasi rauhallisuutta, punainen kiihtymistä ja kun silmät olivat oranssit kuin vaahteranlehdet syksyllä, oli pulassa. Tuo väri nimittäin kuvasi vihaa. Sitä ääretöntä vihaa, mitä oli jo valmiiksi Mathlinaen sisällä. Siihen vihaan oli lisätty tytönkin mahdoton viha koulua kohtaan. Yhdessä viha oli suuri kuin valtameri, suuri kuin pilvetön taivas. Tämän vihan voimilla Mathlinae näyttäytyi tytölle, ja toteutti kepposensa. Kerran tyttö löysi aamulla sängystään marsunsa kuristettuna. Siihenkin Mathlinae oli tarvinnut heidän yhteistä vihaansa. Sitä edeltävänä päivänä tyttö oli suututtanut Mathlinaen, ja tämä oli kostanut sen tytölle.

Tyttö kyllä epäili välillä otuksensa olemassaoloa. Joskus se ei ilmestynyt moneen päivään, joskus joka toinen minuutti.

Tytön äiti oli pakottanut tytön käymään koulun psykologilla. Eihän noin vanhoilla sopinut olla mielikuvitusystäviä. Yläasteikäinen olihan melkein jo aikuinen. Istunnot olivat pelkkää huutoa, ei mitään muuta. Tyttö huusi, kuinka Mathlinae oli olemassa, kertoi marsustaan uudelleen ja uudelleen. Psykologi sanoi kaiken olleen vain mielikuvitusta ja kuvitelmaa: marsu oli kuollut aivan normaalisti.

Eräänä päivänä, kun yhdeksäs luokka loppui ja kesäloman autuus ja odotus alkoi, Mathlinae lakkasi ilmestymästä. Naapuriin muutti hiljainen taiteilijapoika, joka oli tytön sukulaissielu. Mutta he olivat vain ystävä, kumpikaan ei nimittäin ollut kiinnostunut mistään enemmästä.

Tyttöä alkoi pelottaa, kun Mathlinae ei ollut ilmestynyt kuukauteen, mutta toisaalta, tyttö ei tarvinnut häntä enää. Hänellä oli uusi ystävä. Nyt hänkin oli petollinen ihminen. Joskus iltaisin tyttö saattoi miettiä, mitä Mathlinaelle oli tapahtunut.

12. päivä heinäkuuta saapui kirje, jossa kerrottiiin, että tyttö oli päässyt valitsemaansa lukioon. Silloin hän lopullisesti unohti Mathlinaen. Eikä mitään pahaa tapahtunut, eikä ollut tapahtunut koko kesänä.

He istuivat kaksin katolla, syöden colapullokarkkeja, niitä, mitkä ovat puoliksi vaaleanpunaisia ja puoliksi turkooseja. Ne tuntuivat kirpeiltä suussa ja poika virnisteli. Tämä kuitenkin vakavoitui ja kysyi Mathlinaesta. Tyttö hätkähti, koska ei muistanut maininneensa tästä pojalle, mutta kertoi suurin piirtein kaiken. Poika kuitenkin esitti tarkentavia kysymyksiä tavanomaisella tavallaan, joten tyttö kertoi loputkin. Silloin se ajatus iskeytyi hänen päähänsä kuin talvella heitetyt lumipallot alakoulun pihassa. Entä jos psykologi oli osaksi oikeassa? Jos Mathlinaeta ei ollut olemassa oikeasti, ja tytön sekainen mieli, toinen persoona, oli aiheuttanut kepposet. Tyttö oli omin käsin kuristanut marsunsa, piirtänyt kellariin tekoverellä sairaita kuvioita. Hän oli repinyt vaatehuoneesta kaikki lakanat silpuksi ja kaatanut yöllä maitoa vihaamansa ihmisten päälle. Tyttö oli päästänyt koiran karkuun keskellä yötä.

Hän alkoi itkeä. Hän vihasi itseään, kiusaajiaan, hän vihasi vanhempiaan ja opettajiansa. Mutta ei enää purkautunut sinä sairaana persoonana, kun sitä ei ollut. Viha vuosi kyynelinä, muuttui suruksi. Se valui vetenä silmistä ja kuului valituksina pojan paitaa vasten. Aurinko alkoi laskemaan, kun poika sai selville mitä tyttö ajatteli. Karkit tippuivat maahan kuin vaaleanpunasininen sade. Kädet kiertyivät tiukasti tytön ympärille ja lohduttivat sanattomasti. Mikään ei ollut tytön vika, vaikka tämä olikin antanut muiden myrkyttää mielensä. Kaikki oli vain tapahtunut ilman, että ammattiauttajakaan osasi edes arvata. Tai sitten hän oli arvannut, muttei halunnut uskoa siihen itsekään.

Huutaen hyvin vihaisella äänellä tytön äiti komensi hysteerisen tytön, ja tätä lohduttavan pojan, alas katolta.

Ylihuolehtivainen, mutta ei niin tarkkanäköinen äiti luuli pojan aiheuttaneen tytön hysterian. Tämä kielsi tyttöä tapaamasta poikaa pidettyään pojalle saarnan naisten herkkyydestä. Tyttö yritti kertoa äidilleen kaiken, mutta tämä ei halunnut uskoa, tai edes kuunnella, että hänen enkelinsä olisi tehnyt jotain pahaa. Äiti vain uskoi tytön yrittävän suojella poikaa, jotta tyttö saisi lisää huonoja vaikutteita pojalta. Kun poikaa ei näkynyt enää pihapiirissäkään, Mathlinae palasi tytön luokse, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

aamut ovat ihania

aamukastetta. jäätyneitä ruohonkorsia. kylmän sininen taivas. viileän keltainen pilkähdys, auringonnousu.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Nainen on kuin sieni: vanhana se on märkä, limainen ja täynnä matoja.


Ihan vain tiedoksenne: älkää ikinä muuttuko vanhoiksi. Ainakaan, jos olet nainen. Vanhoja miehiä saatetaan kunnioittaa, mutta naiset ovat vain rumia, hyödyttömiä ja ryppyjen peittämiä olentoja. Me kasvatamme kissaseuruetta vaaleanpunaisessa kodissamme vaaleanpunaisessa jakkupuvussamme. Juomme kahvia aamuin ja päivällä, usein myös iltaisin. Vetelemme suuret määrät kaupan valmispullaa, sillä olemme liian vanhoja ja laiskoja tekemään ne itse. Mutta liian anarkisteja ja itsenäisiä mennäksemme paapottavaksi Koukkuniemen kaltaisiin paikkoihin.

Nuorena miehet joksevat perääsi, nyt oma aviomiehesi on kuollut eivätkä muut todella juoske perässä. Olet aivan yksinäinen, sillä lapsenlapsesi ovat liian itsenäisiä ja kusipäitä, että voisivat tulla tervehtimään sinua. Lapsesi saattavat soittaa silloin tällöin, mutta kiireisestä perhe-elämästä ei riitä aikaa sinun yksinäisyydellesi.

Olemme yksinäisiä, änkyttäviä, vapisevia ja kuolevia otuksia, vanhuksia, yhteiskunnantaakat.

SIIS. ÄLÄ IKINÄ MUUTU VANHAKSI. KUOLE NUORENA.

ei en halua kasvaa aikuiseksi. haluanpas. enpäs. kylläpäs, se vain pelottaa.

torstai 12. huhtikuuta 2012

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

HYVÄT LUKIJAT,

inspiraation ja motivaation pakottaa inspiraatio esiin puutteessa pyydän nyt teiltä apua. Sanokaa muutamia hassuja, outoja, rumia, kauniita, kummallisia, kiinnostavia, pitkiä tai lyhyitä (mielellään kiinnostavia. "Pentti syö", ei kelpaa.) virkkeitä.  Kummallisuudet inspiroivat minua. Sitten saatte lisää kirjoituksia, jotain muuta. En vain tiedä mistä kirjoittaisin, joten tuherran nopeasti kasaan runon pätkän. Tuskin haluatte enää kuulla niitä, enää rakkaudesta kertovia korneja runoja, eh?

~kiitän ja kumarran.

ps. mitä pidätte pikkusisita muutoksista mitä olen tehnyt?

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Kuka minä olen

Katsoessani peiliin,
   ei, en tunne,
tuo on vieras ihminen.

Aivan liian tumma tukka
    peittää otsan liiaksi,
    kehystää kasvot liiaksi,
saa minut näyttämään
ekaluokkalaiselta.

Ei, tuo en ole minä
      tai ehkä en ole tottunut.
Ehkä tuo juuri on minä,
ulkoasu ei vaikuta minuuteen,
vai vaikuttaako?

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Hän on astronautti pimeään


He katsoivat taas, halveksuen, enkä minä siedä tällaista. En ole tehnyt heille mitään, enkä minäkään pidä heistä, mutta minä en käännä kaikkia muita heitä vastaan, vaan he kääntävät kaikki minua vastaan. Heidän joukossaan, ihmisten keskelle, vieressä, takana, edessä, olen yksinäisempi kuin koskaan, vaikka ympärilläni on kymmeniä ihmisiä.

”Aurinko paistaa mut se paistaa läpi vartalposta
minusta ei jää varjoa”

Istahdan kaverini, viereen ja pakotan hymyni huulilleni, olen minä joskus onnellinen. Sinun kanssasi. Ja ystävien luona, mutta ystävät ovat eri asia kuin kaverit. Mutta miksen olisi onnellinen ystävieni luona? Tai sinun luonasi? Ei minua sinänsä edes liikuta heidän mielipiteet, mutta he ovat samalla luokalla. Tunneilla saatan kadota pilviin, ja silloin he katsovat minua taas oudoksuen, ja pilkkaavat. En kuulu tänne, olen erilainen kuin he, koska olen aikuismaisempi. Humalanhakuinen juominen, polttaminen tai myöhään kaupungilla pyöriminen ovat sellaisia asioita, jotka eivät vain kiinnosta minua.

Pyörin enimmäkseen meidän luokkamme poikien kanssa, ellen ole yksin. Ne ovat ihan mukavia. Vastakkainen sukupuoli onkin aina ollutkin sitä kivempaa seuraa, niillä kun ei ole tapana juoruilla, levittää päättömiä juoruja, arvostella toisten pukeutumista tai syrjiä ryhmässä yhtä ihmistä.

Ei nyt minun elämäni ole niin hankalaa, kuin aluksi saattaisi kuvitella, sillä onhan minulla ystäviä, jotka tosin asuvat eri puolilla Suomea. Onhan minulla sinut. Minä vain ahdistun helposti, enkä pidä siitä, että ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka vihaavat minua. Kuka pitäisi? Enkä voi vain sietää kaksinaamaisia ihmisiä.

Silti joka päivä saan käpertyä kainaloosi, iloita kanssasi ja se on minun pelastukseni, minun taivaani. Ja ammennan päivien kurjuudesta, ilosta ja ties mistä inspiraatiota maalauksiini. Mutta tämä päivä oli erilainen. Nojailin, kuten tavallista, koulun jälkeen erääseen vaalean keltaiseen tiiliseinään. Odotin sinua. He kävelivät minua kohti ja he näyttivät uhkaavilta, kuten aina, joten ajattelin, että he vain pelottelevat.

”Kovempi sydän ja kovemmat kädet,
häneen ovat takertuneet,
katu ei puhu
ei tunnusta mitään”

He pysähtyivät rinkiin eteeni. Isoin heistä, tummaihoinen tyttö astui minun eteeni, ringin keskelle. ”Mikä sua vaivaa?” Kysymys kummiteli minun päässäni, soi korvissani ja nielaisin. Kuitenkin jossain urheuteni nosti päätään, nostatti vihan sydämeeni ja pakotti minut sanomaan: ”Te.” Se kuiskaus oli uhmakas, mutta elekieleni oli antautuvaista. Laskin käteni kylkieni viereen. He saivat lyödä jos halusivat. Saisivat vaikka tappaa. Suljin silmäni kun ensimmäinen isku osui kasvoihin. Monta nyrkkiä ympäri vartaloa. Luhistuin maahan ja he potkivat likaisen valkoisilla tennareillaan.

Pellolla miljoona heinää hengittää harmaata hallaa, joka kietoo koko maailman sisäänsä. Kylmä yö, hiljainen kuin hauta, oli vaihtumassa aamuyöksi ja lämmittävät, ensimmäiset, auringonsäteet paistoivat vaaleiden pilvien seasta, luoden pellolle valoleikin. Ja siellä juoksi pieni tyttö, ruskeat hiukset kauniisti kahdella letillä, hameessa, kumisaappaissa ja kukkatopissa, perässään pieni valkoinen koira, joka haukkui perhoselle. Jostain huudettiin Juulian nimeä.


”Herää, Juulia. Mitä sulle on tapahtunu, rakas...” Aleks kuiskutti, silitteli hakatun tytön vaaleita, hieman verisiä hiuksia. Poika tipautti poskiltaan melkein säännöllisin väliajoin kyyneleitä asfaltille. Aleks erotti korvissaan soittamansa ambulanssin äänet ja huokaisi hiljaa helpotuksesta, mutta Juulia vapisi, ja verivana hänen päästänsä jatkoi vain valumista. Ambulanssi saapui ja kaksi ensihoitajaa astui siitä ulos, mutta kun he kysyivät mitä oli käynyt, Aleks ei saanut sanaa suustaan. Poika oli huomannut Juulian avanneen silmänsä, tyttö oli räpiköinyt pois turvallisesta haavemaailmastaan, ja kaipuu, kipu ja pelkkä avuntarve täyttivät tytön silmät, eivätkä ne näyttäneet enää kirkkaansinisiltä. Aleks vain mumisi jotain epämääräistä ja ensihoitajat lohduttelivat poikaa hetken. Ensihoitajien kantaessa tytön ambulanssiin, istui Aleks maassa ja kuivasi kyyneleensä. Urheasti herra astui myös ambulanssiin, ja piti niin pitkään kuin suinkin kiinni Juulian kädestä. Ja tämä istui sairaalassa niin kauan, kunnes pääsi tapaamaan hereillä olevaa Juuliaa.

Aleks ilahtui kuullessaan Juulian olevan hereillä. Poika kiiruhti kädet hioten Juulian luo ja veti sängyn ympärille verhon, vaikka muut huoneessa nukkuivat. ”Juulia, rakas, mitä helvettiä on tapahtunut?” Aleks mutisi ja sulki Juulian oikean käden omien käsiensä sisään. Juulia tyytyi vain vaivalloiseen hymyyn. ”Kuka sut hakkas ja miks?” poika jatkoi inttämistä ja esti vaivalloisesti kyyneliä purkautumasta. Poika tiesi kyllä, että Juulian oli hankala avautua, tämä ei luottanut helposti. ”He. Sä tiedät kyllä ketkä he”, Juulia kuiskasi hiljaa. Huomaamattaan poika puristi neidin kättä liian kovaa, ja tyttö inahti. ”Anteeksi, mä en suojellut sua”, Aleks sanoi ja tuijotti viidakon vihreillä silmillään jäänsinisiin. ”Mun vika”, Juulia virnisti hieman teennäisesti ja hoitaja tuli käskemään Aleksin pois.


Kirkkaat valot satuttivat minun silmiäni ja yskäisin. Hyvin kivuliaasti kylläkin. ”Sammuta valot”, minä inahdin sinulle. Me makasimme sinun sängylläsi ja kuuliaisesti sinä sammutit yöpöydän valon. Tapauksesta oli kulunut puoli vuotta, mutta silti pelkäsin, ja olin asunut melkein koko sen ajan luonasi. ”Juulia. Me ei olla oltu silleen sen jälkeen, kun sut hakattiin. Oletko sä okei?” Nielaisin. Sinun ei pitänyt kysyä meidän seksielämästä, tunsin itseni vain rumemmaksi, kun minut oli hakattu. Sinun ei olisi pitänyt, silä nyt vesihelmet panivat silmäni kiiltämään. ”Mua vaivaa joku, olen liian erilainen, rumia arpia vartalossa. Säälistä luultavasti oot mun kanssa.” Sinä katsoit minua oudosti, en osannut tulkita ilmettäsi. ”Tule tänne”, sinä kuiskasit ja tottelin, painauduin rintaasi vasten. Käteni osui vetoketjusi kohdalle, tunsin kuinka sinulla seisoi ja säikähtäen vetäisin käteni pois. ”Et sä ennen noin tehnyt, kiusoittelit mua vain”, sinä äännähdit ja kuulin äännessäsi hivenen loukkaantuneisuutta. Sinun kätesi silittelivät kylkiäni, pyrkien ylemmäs. ”Älä, ei vielä”, kuiskasin, mutta pieni pirullinen hahmo muistutti minua, kuinka hyvältä se tuntui. Päässäni kävi tahtojen taisto, jonka se pieni ja pirullinen voitti enkelin. Me, sinä ja minä, makasimme, hyväilimme, suutelimme pitkästä aikaa ja minä avauduin, avasin itseni sinulle kokonaan sen jälkeen. Kerroin kaiken.

~

Me seisoimme rykelmässä parkkipaikalla. Suuri muuttorekka lähti isäni auton johdolla. Enää parkkipaikalla seisoimme minä, sinä ja äitini. Sisarukseni olivat olleet isän kyydissä. Me pidimme toisiamme kädestä ja meillä oli edessä uusi, uljas ja yhteinen tulevaisuus uudella paikkakunnalla.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Luottamus.

Ja kun luotin sinuun,
uudestaan,
täydellisesti,
sinä vain käännät selkäsi, hetkeksi,
ja näin menetät sen,
keräämäsi luottamuksen.

Oliko se sen arvoista,
vai etkö vielä olekaan tajunnut?
Kuinka ilkeästi puukotit minua, satutit arkaan paikkaan,
johonkin mikä on minun omaani,
ja hataraa.
Käännyttivätkö ne sinutkin minua vastaan?
Ja minua pelottaa.

Käteni tärisevät.
Kyynelet koittavat nousta silmiin.
En salli sitä.

ps. kiitos lukijat, kun aktivoiduitte ainakin hetkeksi, nyt tiedän, että ette ole vain haamuja.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Vihainen olen.

IHMISET, LOHIKÄÄRMEET JA MUUT OTUKSET,

mä olen nyt erittäin vihainen ja tyytymätön. Kuinka moni teistä 18:sta lukijasta edes oikeasti vilkaisee koko blogia? Ehkä yksi ihminen klikkailee täällä, taidankin tietää kuka. Jokaisessa postauksessa on 0 kommenttia(nuottia). HALUAN PALAUTETTA. Siksi kirjoitan tätä blogia. HALUAN KEHUJA. HALUAN RISUJA, mitä mun pitäisi tehdä toisin.

Yrittäkää avata teidän pieni sanainen arkkunne, tai edes vaivaitua klikkaamaan, tuossa on kolme vaihtoehtoa. Painat vain, ei se ole niin vaikeata. Ellet satu olemaan mato. Minua suoraan sanottuna VITUTTAA tällainen käytös, toivoisin oikeasti, KOMMENTTEJA. KLIKKAILUJA. Jotain. Osoittakaa että olette olemassa.

Minä kiitän ja kumarran.

ps. minä olen pieni suloinen vaaleanpunainen kävelevä pallo, joka pelastaa maailman.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Kertomus miehestä


Tämä on kertomus miehestä, joka oli mieleltänsä kyllin sairas harkisetmaan itsensä surmaamista. Hän oli päätynyt tähän tilanteeseen useiden vastoinkäymisten sekä itsensä kadottamisen johdosta.

Mies, kutsuttakoon vaikka Giappettoksi, matkusti kotikaupungistaan maalle, mietiskelemään tätä synkkää asiaa. Hän halusi keksiä mahdollisimman monta perustelua asiaa vastaan ja puolesta, eri kanteilta. Näin hän halusi tehdä, koska tiesi tämän teon olevan totaalisen peruuttamaton, eikä se juurikaan voinut epäonnistua. (epäonnistuneen itsemurhan tekevät huomiota hakevat). Hän saapui erään hyvän ystävänsä maatilalle, koska oli itse joutunut myymään tilansa rahallisten ongelmien vuoksi. Koko maatila oli tyhjillään, lukuunottamatta palvelijatyttöjä sekä renkejä, mutta he lupasivat pysyä poissa Giappetton tieltä.

Joten syötyään suorastaan maukkaan illallisen, mies käveli rannan tuntumassa olevaan pieneen puutarhaan, jossa oli vaaleansininen huvimaja. Giappetto päätti nukkua siellä tämän yön, ja miettiä itsensä surmaamista, niin kauan, kunnes nukahtaisi.

Ensiksi tämä aloitti miettimällä, miksi hän tekisi itsemurhan, ja miksi se olisi sallittua moraalisesti. Ensimmäisenä, hänen mieleensä toki juolahti, että koska hän oli kokenut niin monia vastoinkäymisiä, kuten liiketoimien epäonnistuminen ja lapsen kuolema. Siinä hän vetoaisi elämänsä kurjuuteen, mutta vaikka Giappetto lupasikin itselleen, että keskittyisi ensin asian puolesta keksimiinsä puoliin, keksi hän oitis vastaväitteitä. Vastoinkäymisistä huolimatta hänellä oli ihan kelpo vaimo, ja eikä heidän taloaan oltu viety. Hän harjoitti ammattiaan ja sai siitä kelpo toimeentulon, vaikka viimeisin tappio oli maksanut hänelle kesähuvilan. Hänellä oli muutamia ystäviäkin. Kunnon kristityn tavoin hänen kuuluisi olla kiitollinen jo näistäkin pienistä elämän iloista, joten Giappetto soimasi itseään ankarasti.

Toisaalta myös luovuttaminen elämän suhteen olisi väärin, mutta Giappetto ei nähnyt syytä, minkä puolesta taistella. Hänen elämänsä ei ollut sillä hetkellä ihmisen arvoista, vaan täysin ala-arvoista, mutta nähtyään niin paljon köyhien kärsimystä matkallansa tänne, hän ei voinut vedota enää tähän syyhyn.

Ja elämä todellakin oli lahja, josta hänen oli oltava kiitollinen. Olihan hän aina muistakin lahjoistaan aina kiitollinen, vaikka ne eivät olisikaan hänelle sopivia, tai ollenkaan käyttökelpoisia. Sehän olisi suorastaan törkeää, jos hän ei olisi kiitollinen saamistaan lahjoista. Olipahan ne kenen antamia tahansa, mutta varsinkin Jumalan antamasta lahjasta, elämästä, oli oltava kiitollinen.

Giappetton pää oli suorastaan sekaisin, mutta hän nukahti huvimajan pienelle sinertevälle puupenkille. Koko yön kuu valaisi hennosti miehen miettimisestä vaalenneita kasvoja.

Aamulla Giappetto heräsi voimakkaaseen auringon paisteeseen, sekä napakkaan koputukseen huvimajan ovelta. Eräs palvelustyttö oli tuomassa miehelle aamiaista, koska tämä oli nukkunut niin pitkään, ettei ollut ehtinyt syömään sitä samaan aikaan huvilan isäntäväen kanssa, joka oli aamuyöstä saapunut varoittamatta huvilalle. Giappetto käski palvelustytön kertoa heille terveisiä, sekä viestin, että hän asuisi huvimajassa vielä ainakin tämän päivän, ja lähtisi mahdollisimman pian pois vaivaamasta heitä. ’

Syödessään aamupalaa, Giappetton mieleen tuli yksi kymmenestä käskystä: ”Älä tapa.” Luonnollisesti, käskynhän piti koskea myös ihmistä itseään, vaikkakin miehellä oli itsemääräämisoikeus, ainakin jossain määrin.

Mietittyään päänsä puhki, Giappetto ei keksinyt tarpeeksi hyviä perusteluita tukemaan itsemurhan tekemistä. Niinpä mies nielaisi pahan olonsa, joka oli jo suuresti lieventynyt hänen ajatellessaan elämäänsä tarkemmin. Nyt kun pääsisi palaamaan ihanaisen vaimonsa lämpimään syleilyyn, kaikki luultavasti olisi niinkuin ennen kaikkia onnettomuuksia.

Jo sinä iltana Giappetto hyvästeli isäntäperheensä, ja lähti palaamaan kohti kotikaupunkiaan.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kovemmat Kädet

Halusin vaan jakaa tän teidän kanssa. Saa aikaan kylmänväreet. Ja inspiraation kuvaamiseen.


lauantai 25. helmikuuta 2012

Yösuudelma

Tummansiniset laineet koskivat kuun reunaa,
aamuvirkku iltatähti kahlasi syvään veteen,
oliko hän sitten yöeläin.
Suloinen kikatus kuin pikkulinnun laulu,
hurmasi miehen,
ja heidän huulensa kohtasivat,
aurinko vaihtui kuun tilalle,
tuoden pimeyden tilalle valon.

torstai 23. helmikuuta 2012

maanantai 20. helmikuuta 2012

Tyttö joka leikki.


Tyttö joka leikkii huulipunalla
tanssii kukkamekossa ja korkokengissä,
leikkien naista.

Kuka hän oikeasti on,
mitä hän salaa,
kuka piilee alla vaihtelevan kuoren?

Tyttö joka maalaa silmänsä mustiksi,
kuuntelee rockmusiikkia,
piilottaen surunsa hymyilee kauniisti.

Hän vaihtaa itseään päivän mukaan,
miltä silloin tuntuu,
mutta onko hän itse
kaikki nuo persoonat,
ihmiset, joiksi hän pukeutuu?

Vai onko hän kameleontti,
ilmaisee itseään pukeutumalla,
ja rauhoittaa sillä päätään?

Kuka tuo tyttö on,
joka kerää oudoksuvia katseita,
pilkkapuheita,
mutta myös kehuja,
ja pitää itseään kauniina.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Viiltäjä-Jack


Hän käveli korot kopisten pitkin mukulakivikatua. Punaiset hiukset liehuivat tuulessa, ja hento sade piiskasi hellästi naisen meikin peittämää naamaa. Nopeasti neito vilkaisi taakseen, ja virnisti itselleen. Kuinka joku saattoi olla niin vainoharhainen? Tummalle kadulle lankesi kellertävää valoa muutamista ikkunoista, viimeiset yöeläimet olivat vielä hereillä. Ehkä joku oli ryöstöretkellä kaapin päällä olevalle keksipurkille? Neidon katse etsi talojen numeroita, kun ne kävivät vähiin. Kolmekymmentäyksi, kolmekymmentä, kaksikymmentäyhdeksän... Pian tuttu numero, pahan onnen numero, kolmetoista oli naisen edessä. Oikeastaan hän oli aina pitänyt kolmeatoista hänen onnenlukunaan. Kolmentoista vanhana, hän oli karannut väkivaltaisen isänsä luota. Saman vuoden aikana hän oli pelastanut siskonsa ja elättänyt heitä molempia, pääosin dyykkaamalla. Kolmentoista vanhana, hän päätti, että hän on vahva. Kolmentoista vanhana hän menetti neitsyytensä.

Mustan hansikkaan peittämällä kädellä hän painoi ovikelloa. Oven värjätystä lasista huomasi lähestyvän tummenevan hahmon. Neito nielaisi, vaikka tiesikin, ettei mikään uusi odottaisi häntä. Ei hänelle kävisi kuinkaan. Tämä oli kuitenkin hänen vanhin, ja luotettavin asiakkaansa. Nainen loihti kasvoilleen ujon, mutta hieman viettelevähkön hymyn ja ovi avautui. ”Iltaa”, tuttu miesääni sanoi ja nainen tuijotti taas noihin ruskeisiin silmiin. Totta kai tämä satutti häntä, mutta kipu oli hänen ystävänsä. Näin hän varmisti että hän oli elossa. Että oli olemassa.

Hitaasti nainen laski etusormensa miehen rintakehälle. Nainen katsoi hetken sormeaan, sitten vilkaisi kulmiensa alta ruskeisiin silmiin. Etusormi lähti liukumaan, hellästi, ei kovinkaan nopeasti, alaspäin. Vyön kohdalla näppärät sormet liukuivat alemmas, avaten vetoketjun. Terävät kynnet uppoituivat hellästi kiinni toiseen, ja nainen raapaisi hennosti. Mies vetäisi naisen käden pois, sulkien vetoketjun. Leikkisä virnistys kohosi miehen kasvoille. Nainen vedettiin kädestä sisään tuttuun eteiseen, ja hän sulki oven takanaan.

Kaikki oli tuttua leikkiä. Mies kumarsi naiselle ja pyysi tätä riisuumaan mustan villakangastakkinsa. Hän ripusti neidon takin naulakkoon, jossa roikkui pörröinen turkis ja miehen takki. Mutta miehen vaimon arkitakki oli poissa. Tietenkin.

Neidon mustan, korkeavyötäröisen hameen alta paljastuivat stay-upit, jotka olivat kiinni korsetissa. Mies katsoi tyytyväisenä naista, ja tarjosi tälle lasillista punaviiniä. Nainen kieltäytyi, ihan vain varmuuden vuoksi. Ei hän luottanut yhteenkään asiakkaasensa.

Mies murahti hieman uhkaavasti ja nainen säpsähti, mutta kuitenkin istahti punaiselle sohvalle, jalat ristissä, kuten hänelle oli pienenä opetettu. Kädet hän laski polvillensa, vilkaisten sitten ujosti miestä, joka vasten käytöstapoja kumosi punaviininsä kurkkuun kuin minkäkin vesilasin. Nainen häpesi sisällään miehen puolesta.

Hellästi neito yskäisi, selvittäen kurkkuaan, ja avasi punatun suunsa hetkeksi, ennen kuin alkoi puhumaan. ”Mitä tällä kertaa saisi olla?” hän sanoi, nuolaisi huuliaan, ja mieskin huomasi, että nainen oli hermostunut ja peloissaan. Tämä ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan halusi naisen itselleen nyt, ja itsevarmana kuten aina ennenkin. ”Ensinnäkin, sinun tulee olla itsevarma. Ja todellakin, tällä kertaa ei mitään erityistä.”

Nainen nielaisi ja hymyili sitten valoittavasti, ja naurahti. Neito sujautti kätensä, joissa hansikkaat vielä olivat, miehen kauluspaidan ja liivin alle. Tämä tunnisti jokaisen pienen lihaksen hentoisen rasvakerroksen alla. Kuitenkin nainen vetäisi kätensä pois, mutta mies näytti pettyneeltä, joten kellisti naisen punaiselle sohvalle ja naisen kädet eksyivät avaamaan miehen liiviä.


Nainen puki nopeasti päälleen, ja karkasi takaovesta. Sydän hakaten hän kipitti läpi upean puutarhan, juuri sellaisen, mistä hän oli aina haaveillut. Tulppaaneja, ruusuja sekä kauniisti kukkivia omenapuita. Muutama hassu kiikkerä pöytä, ja muutama hassu kiikkerä tuoli. Ehkä hän olisi voinut saada tällaisen elämän, jos olisi valinnut kaiken toisen. Nyt hän oli luopunut toivosta, hänen täytyi jatkaa ammattiaan, koska hänellä ei ollut muutakaan toimeentuloa. Ja hänen pikkusiskonsa ei yhtään tehnyt heidän toimeentulonsa eteen, ei yhtään mitään. Tyttö seurusteli kirjakauppiaiden kanssa ja ahnehti heidän antamia kirjoja, ja haaveili yliopistoon pääsystä.

Syvään nainen huokaisi päästessään kadulle ja säikähti kopinaa hänen takanaan, mutta ei kääntynyt sinne päin. Hän tunsi suurta kipua, mutta samalla mielihyvää, kun puukko lävisti hänen sydämensä ja nainen luuhistui kadulle. Tätä hän oli pelännyt, mutta nyt se tuntui suurelta palkinnolta.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Ystävänpäivä.

sinä, lämpimänä vieressäni,
ilman vaatteita, hohdat kuumuutta
ja mun kädessäni on sun kirja
"lapsien ajatuksia rakkaudesta"
ja me nauretaan
ja syödään sydämen muotoisia vaahtokarkkeja

Hyvää ystävänpäivää :))

maanantai 13. helmikuuta 2012

HYVÄT LUKIJAT!

Hyvät lukijat,
te rakkaat kanit. Teitä on jopa 18 kappaletta. Mutta kuitenkaan ei näy kommentteja, ja jokaisessa tekstissä on vain yksi toiminto. Klikkailkaa niitä, kiitos. Palautekkin on aina vaihtelua, ja ne aina piristävät mun päivääni. Joka kerta kun oon saanut uuden kommentin, hypin riemusta, ja hehkutan sitä miehekkeelle.

Joten, jos vain viitsisitte, painakaa nappia, ja jos on jotain sanottavaa, sanokaa. Otan toki vastaan myös ideoita, mistä haluaisitte mun kirjoittavan.

Kiitos, rakkain terveisin,
Suklaahiiri

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Pianon sälinää.

Olet kuin
herkkä pianomusiikki
palava tuli
hento tuuli
kesäinen aurinko
sykkivä kultasuoni
lämpöiset villasukat
järven laine joka liplattaa rannassa

Hymysi,
se valaisee pimeyden
VALOA VALOA VALOA
se vie sen pois,
kuivattaa upottavan suon altani

Olet kuin
silkkinen kangas
pehmeä viltti
suklainen jäätelö
kukkiva omenapuu
intohimoinen tanssi
pilvenhattara taivaalla
maailman ihanin pandakarhu
laumasta eksynyt lammas

Naurusi,
se sivelee korviani
kuin parhain klassinen musiikki
se tuo mieleeni muistoja
se tuo auringon minunkin päälleni