Väsymys painaa vartaloa ja erityisesti silmäluomia, mutta kun painan silmäni kiinni aikeissani alkaa nukkua, aivoni heräävät. Ne alkavat juosta ylikierroksilla ja valvottavat minua. Oikeasti haluaisin nukkua, mutta en uskalla, enkä pysty siihen.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jossain vaiheessa aloin vain pelkäämään pimeää. Nykyään en pysty nukkumaan yksin, ellei vieressäni ole koiraa ja eteisessä valo päällä. Tunnen itseni aivan lapseksi, mutta jokin yksinolossa saa sieluni rauhattomaksi. Olen turvaton, olen ilman tukea. Seison omilla jaloillani, enkä haluaisi. Mitä jos jotain oikeasti tapahtuu? Siitä minä en selviä. 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

//Aion ehkä elvyttää tämän blogin, pikkuhiljaa. Jos teillä on abstrakteja tai tarkkoja ideoita, mistä haluaisitte mun säveltävän tarinan, lauselman tai  jotain, otan niitä mieluusti vastaan. Jos siellä vielä on joku. 

Sisälläni kytee pieni ääni, joka kuiskii ikäviä asioita. Se kertoo että ennen minua olisi halattu lujemmin, suudeltu intohimoisemmin, kuunneltu enemmän, ikävöity päivänkin jälkeen. Se saa pallon juuttumaan kurkkuuni ja silmäni kostumaan. En minä halua ajatella näin. Se on vain väärin.   Olemmeko me muuttuneet? Vai olemmeko vain nyt jättäneet vaaleanpunaiset lasit jälkeemme? Haluan ne takaisin, haluan kelata vain ajassa taaksepäin ja nostaa maasta ne.

Haluan taas tuntea perhosia kun jään bussipysäkkisi kohdalla. Haluan taas sävähtää kun kosketat kättäni. Haluan että kiedot kätesi ympärilleni lujasti ja aivan yhtäkkiä ja kerrot rakastavasi minua paljon. Haluan taas tuntea oloni erityseksi, haluan tuntea oloni rakastetuksi. Haluan taas tuntea perhosia kun jään bussipysäkkisi kohdalla. Haluan taas sävähtää kun kosketat kättäni. Haluan että kiedot kätesi ympärilleni lujasti ja aivan yhtäkkiä ja kerrot rakastavasi minua paljon. Haluan taas tuntea oloni äin ja nostaa maasta ne. Haluan taas tuntea painautua sinuun kiinni kuin en olisi ikinä tehnyt sitä.

Ärsytät minua, mutta en voisi elää ilman sinua. Illalla taas nukahdan viereesi pettyneenä, kun käännät selkäsi.

Miljoonia ääniä, jotka muodostavat ympärillesi maiseman. On ihmisten ääniä, autojen jarrujen vikinää, moottorin murinaa ja laitteuden hurinaa. Radio pauhaa ja bussi ajaa ohitse. Maisemaan kuuluu melu, joka hellii jollain tapaa korviasi. Radion puhe muuttuu musiikiksi ja ihmisten äänet hiljenevät, ainakin hetkeksi. Jostain kuuluu veden ääntä, kuin se valuisi. Missä sinä olet?

Minä haluan ottaa ajatuksesta kiinni, kun se eksynyt korvistani sisään minun aivoihini, joissa on muuten niin tyhjää ja yksinäistä, kun siellä huutaa vain yksi ääni. Haluaisin kirjoittaa paperille maailman kaatavan novellin, novellin joka saisi kylmimmänkin sydämen itkemään ja riipimään itsensä rikki tuskasta. Haluaisin kirjoittaa novellin, josta kaikki kunnioitetuimmat kirjoittajatkin olisivat kateellisia. Kun suljen silmäni, näen itseni juoksemassa, minä yritän ottaa niitä sanoja kiinni, sillä ne tuntuvat karkaavaan liian herkästi. Ne tuntuvat vain liitävän jonnekin tuonne toiselle puolelle, josta niitä ei saa kutsuttua takaisin paraskaan noita-akka. Silmieni takana sanoilla on siivet, korvat ja silmät, ja ne tietävät tarkkaan mihin ne haluavat liitää. Ja se paikka ei todellakaan ole minun epäpätevä pääkoppani, vaan jonkun maailmanluokan kirjailijan, jonka kirjoja käännetään maailman jokaiselle kielelle ja kirjoja myydään ensimmäisessä yössä ainakin miljardi kappaletta. En sitten tiedä, kuka niille solmi tuon siteen silmille, kun ne ovat minun hiusteni seassa kuiskien tarinoitaan ja tavujaan, yksi kerrallaan. Lopulta ne supattavat niin pienellä äänellä, että hädin tuskin kuulen niitä, ne kertovat kirjaimiaan, epämääräisessä järjestyksessä jotta joutuisin ne itse järjestämään.

Yritän puristaa silmäni tiukemmin kiinni ja lasken kipeytyneet sormeni näppäimistölle. Maanittelen sanoja, kehuskelen niitä, imartelen, jotta ne paljastaisivat salaisuutensa minulle. Mitä minä kirjoitan seuraavaksi? Mitä sanoisin? Onko minulla enää sanottavaa? Onko teillä minulle jotain kerrottavaa? Nuolaisen rohtuneita huuliani ja painan hitaasti palovammaisen vasemman käden etusormen näppäimelle ”e”, joka tuottaa tuskallista kipua ja poltetta, ja joudun hylkäämään hetkeksi kannettavan rakkaani, tietopankkini ja kirjoitustyyssijani. Palatessani hanan luota, kun suljen silmäni, saan huomata, että sanat ovat jo lentäneet varmaankin toiselle puolelle pyöreätä Maata, ehkäpä Kuuhun tai jopa toiseen aurinkokuntaan. Minä kiroan ja otan jääkaapista kylmän siiderin, jonka avaamisen ääni saa jopa pienen hymyn karehtimaan huulilleni.

Olen pieni siili, 

joka käpertyy piiloon.

Olen pieni keiju,

jonka tuuli vie mukanaan.

Olen kevään kaunis kukka,

joka kuolee lumen saapuessa.

Olen kylmät jalat peiton alla,

jotka lämpenevät sinun omistamistasi.

Olen tuittupää Pikku Myy,

joka heltyy sinun otteessasi.

Hän on joutunut aina katsomaan vierestä, kun rakastettu hymyilee toisen kanssa. Hän on joutunut jäämään yksin, kun rakastettu juoksee kauhuissaan karkuun. Nytkin, hän katselee kolostaan surullisena taloa kohti, jossa rakastettu leikkii toisen kanssa. He nauravat ja juoksevat pihapiirissä.

Mutta hänet on luotu tähän maailmaan yksinäisenä, joten hän jääkin yksinäiseksi. Rakastettu pelkää vain enemmän, jos hän seuraa. Hän toivoisi vain olevansa niin kuin se toinen: normaalin pyöreä ja pieni sekä rakastettava. Mutta hän oli möykky, iso ja musta, ennen kaikkea kylmä. Ja se kylmyys seurasi häntä joka paikkaan, jäädytti kaiken ympärillään, jopa kesäisin. Hän oli kaiken elävän tuho; mutta täysin haluamattaan. Mutta, miten kukaan sitä voisi ymmärtää, sillä kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään. Hän ei puhunut samaa kieltä kuin muut. Näin hänet oli luotu yksinäiseksi.

Hän laahusti eräänä talvena kohti roviota, sitä, missä kaikki näkyvät ja näkymättömät talven otukset juhlivat, tanssivat ja pitivät hauskaa. Hänkin halusi pitää hauskaa. Sitä paitsi, hän oli nähnyt rakastettunsa yksin, täysin yksin, talvessa, mikä oli eriskummalista. Häntä ei yleensä näkynyt talvisin. Hän toivoi löytävänsä rakkaansa sieltä. Jännitys ja odotus saivat toki hänet unohtamaan, että häntä pelättiin. Hän tappaisi tulen, jos haluaisi lämmitellä. Lopputulos oli, että hän pelästytti kaikki pois, ja tuli sammui. Hän vain yritti tarttua sulhoansa kädestä.

Eikä hän edes tiedä, tietääkö suloisuus hänen tunteistaan. Eihän ole ikinä saanut kerrottua, miten hän edes kertoisi. Ei hän voinut kirjoittaa kirjettä, ei puhua. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi saanut vietyä kirjeen; hän olisi tappanut kaikki kasvit pihapiiristä. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi voinut puhua; rakastettu olisi juossut häntä karkuun.

Hän on katkera maailmamme, mutta ei halua siltikään käyttää ”voimaansa”. Hän ei halunnut kostaa kenellekään, ainakaan rakkaallensa. Hän oli vain surullinen, aivan täysin surullinen. Yksinäinen, surumielinen ja musta mörkö.

//Jos joku keksi ketkä tämän tarinan inspiroivat voi kertoa C; 

Näiden tähtien alla // OSA 3

Kävelemme yhdessä isäni asunnolle, minä kovin hermostuneena, sinä viileän rauhallisena. Tiedän sinun pureskelevan purukumia, vaikka en sitä kuulekaan.  Käteni vapisee, kun yritän kurkottaa sitä kohti oven nappulaa, joka saisi ovikellon soimaan. Huomaat sen, nappaat kädestäni kiinni ja viet sen hellästi nappulalle. Kehoitat painamaan, mutta koska pidättelen kättäni poissa sen luota. Hellästi ohjaat sormeni painamaan sitä nappulaa, hyppäät äänen jälkeen hieman taakseni, mutta kuitenkin näkyviin. Niin, että minä jään etualalle.

Isäni avaa oven pahaa aavistamatta, ja häkeltyy nähdessään minut. En ylläty, ja alan kakomaan suustani jotain ”anteeksi” ja ”Tampere” sanojen välimuotoja ja köhimistä. Isäni katse harhailee taakseni ja se muuttuu tuimemmaksi. ”Vai niin”, hän köhäisee, katsahtaa minua päästä varpaisiin ja kysyy kohteliaasti, haluaisimmeko kahvia. Olen kieltämässä, mutta melkein huudahdat päälleni, että kyllä kiitos. Mieleni tekee tukkia suusi ja raahata sinut takaisin hissiin. Valitettavasti isäni väistyy ovelta ja kutsuu meidät peremälle. Huokaisen.

Hipelet kättäni pöydän alla. Sinä puhut ja hymyilet isälleni, valittelet kuinka äitini asuu niin kaukana. Yllättäen teillä synkkaakin yhtäkkiä hyvin, liekö sittenkin isä ilahtunut siitä, että jäin Tampereelle. Se on kuitenkin selvää, etten enää isän luona saanut asua. Öiset örvellykset, jotka olivat kyllä jääneet vähemmälle viime aikoina ja loputtomat peliyöt jätkien kanssa ajoivat minut pois tämän luota. Silti huomaan kuinka kitkerästi isä suhtautuu asioihin, jotka viittaavat minuun ja sinuun.

Pois lähtiessämme isäni vetää minut luokseen ja lausahtaa: ”Hän on hyvä tyttö. Pidäkin hänestä hyvää huolta äläkä aiheuta samanlaisia ongelmia kuin minulle ja äidillesi”. Hymyilen kohteliaasti isälleni ja lupaan asian. Me kävelemme tämän jälkeen käsi kädessä auringossa pois paikalta, molemmat hymyillen. Sinä jopa kikatit hieman.