Announcement.

Nyt saattaa tulla, luultavasti, kuukauden mittainen postaustauko NaNoWriMon takia, joten saatte pärjätä ilman mua. 2 viikkoo sitten sain uuden kameran, Canon Eos 1100D, jes! En oo hirveesti päässy viel kuvaileen, kun oltiin siellä San Diegos, tai kuvailinhan mä sielläkin. Illalla luvassa vielä ehkä viimeinen postaus ennen taukoa. :) Mulla on kyllä tekstejä julkaistavana vino pino. :D

Youth.

Lilli sytytti syöpäkääryleensä, punaisen Malboron, ja virnisti edessään istuvalle pojalle. Keittiön läpi kulkeva tyttö nyrpisti nenäänsä lievästi humaltuneelle viiden nuoren porukalle. Tytön astuttua takaovesta pihalle seurasi naurahtelua, jonka jälkeen eräs tytöistä avasi suunsa.

"Joonas, nii mitä sä olit sanomas niist sun synttäreist?" Juulia kysyi ryöstäen Lillin tupakan tämän kädestä, saaden päälleen tulvan kirouksia. "Joojoo, yks imu", tyttö naurahti vieressää istuvalle punapäälle, laskien sitten päänsä Aleksin reidelle.

"Nii, mä olin sanomas..." Joonas aloitti, mutta joutui keskeyttämään maassa makaavan tummahiuksisen pojan päästämään röyhtäisyyn, joka sai aikaan naurukohtauksen - tai hihityskohtauksen jos puhuttiin tytöistä.

"Oke, tukkikkaa ny ne turpanne", Tumppi sanoi virnistellen lattialta, luoden sitten katseen vaaleahiuksiseen Joonakseen, joka aloitti puhumisen. "Niin tosiaa, mitää pippaloit ei oo tulossa, ainakaan meillä. Mutsi ilmotti et se, ja faija ei jätä mua yksin kotiin, eli joko mä lähen niitten mukaan Hesaan tai ne jää kotiin". Yleensä hyväntuulinen poika näytti jokseenkin muserretulta, samoin kuin muu joukko. Lilli kruunasi tilanteen saavillisella kirosanoja.

"Mä sain kuningasidean, lähe sä Joonas Hesaa ni me bailataan teil sun synttäreiden kunniaks", Tummppi virnisti ja kääntyi selälleen lattialla. "Just joo Tumppi", Joonas naurahti heittäen toista tyhjällä tölkillä.

Viereisessä huoneessa musiikkia käännettiin kovemmalle.

"Ai hei, toi sattu", Tumppi mutisi, samalla Joonaksen kumartuessa toisen ylle. Tummahiuksinen painoi huulensa Tumpin omille, mutta suudelma jäi lyhyeksi Joonaksen muistaessa kolmen silmäparin tuijottavan heitä. Blondi siirtyi nopeassti takaisin paikalleen istumaan ja laski katseensa maahan. Tumppi katseli ympärilleen virnistellen.

"No just, supersöpöä", Lilli naurahti sarkastinen sävy äänessään. Punapää tumppasi tupakkansa ringin keskellä olevaan tuhkakuppiin. Juulia hymyili Joonakselle hieman rohkaisevasti ja vaalea poika huomasi, ettei Aleks ollut huoamannut mitään. Poika oli ollut liian kiinnostunut Juulian ruskeista hiussuortuvista, joita näpräsi Juulian pän edelleen leväten pojan reidellä. Aleks katsoi hölmistyneenä Joonakseen, jatkaen sitten puuhaansa.

"Miks just mun pitää olla tää katkera ikisinkku?" Lilli valitti, kovaan ääneen, kuten aina. Musiikki alkoi pauhata kovempaa.

"Tää talo sortuu kohta..." Juulia mutisi ja virnisti. Tumppi ei kuitenkaan huomioinut Juuliaa, vaan virnisteli Lillille. "No sä oot valmiiks aina katkera, niins ähän sovit siihen rooliin. Pitää pitää sut sinkkuna", poika letkautti ja syöksähti piiloon Joonaksen selän taakse. Poika ei halunnut saada toista tölkkkiä päähänsä. Tummahiuksinen oli tottunut olemaan lentävien esineiden maalitaulu kommenttiensa takia. Tällä kertaa punapää tyytyi vain näyttämään kieltään, ja Tumppi ryömi pois piilostaan.

Keittiön ovi avautui ja musiikin pauhu tulvi olohuoneesta keittiöön. Oviaukossa seisoi vahvasti humaltunut tyttö kädessään puolityhjä viinapullo. "No olishan tää pitäny arvata. Jos ette ny tuu tonne muitten kaa, saatte kyl jättää seuraavat mun bileet väliin", tyttö puhui puhe vahvasti sammaltaen. Porukka alkoi nousemaan lattialta, joskin Tumppi hieman vastahakoisena.

"Let's go partyy!" Lilli huudahti nauraen sulkiessaan keittiön oven.

Take a chance and be strong.

Avaa siipesi,
pieni enkelini.
Ota mahdollisuus,
ota se ja mene.

Uskon sinuun,
pystyt olemaan yksin.
Vaikkei olekaan helppa olla vahva,
tiedän että pystyt siihen.

Avaa siipesi,
rakkaani,
älä katso taaksesi,
olet vahva, vaikket sitä tiedäkään.

Little light in the dark.

Katso mua silmiin,
älä muualle.
Suutele mua,
älä tuijota.
Halaa, purista,
älä työnnä pois.

Suutele mua huulille,
suutele mun kaulaa.
Hymyile mulle,
naura mun kanssa,
älä tee tästä niin vakavaa,
hankalaa.

Ollaan vain me,
omat itsemme.
Kosketaan, suudellaan,
hymyillään, nauretaan,
rakastutaan aina uudelleen.

where's my darling?

Tänä iltana,
taisin lähettää
lentosuukon
Atlantin toiselle puolelle.

tuuli tuule sinne missä muruseni on?

imperfection is beautiful.

hey idiot, i love you.

"sometimes, two people have to fall apart to realize how much they need to fall back together"

"love me like the world is ending"

"my heart is yours"

"it's a long story. started when i met you"

"never say goodbye, because saying goodbye, means going away. and going away means forgetting"

"you may say i'm a dreamer, but you know what? you're the only one i dream about"

"you - that's the worst desicision that i've ever did but i never will regret it"

"i like when you smile, but i love it when i'm the reason"

"i will never let you fall. i'll stand up with you forever. i'll be there for you through it all. even if saving you sends me to heaven"

Dead isn't so beautiful as they say.

Miksi en ottaisi askelta? Miksi en katsoisi alas korkealta, lentäisi alas? Miksi en varastaisi äitini lääkkeitä, ja kuolisi yliannostukseen? Kaikkeen oli vain yksi vastaus, äitini takia. En voisi tehdä sitä hänelle, vaikka emme olletkaan niin hyvissä väleissä enää. En voisi tehdä sitä hänelle sen jälkeen, kun mummini kuoli.

Mummi oli minulle todella tärkeä. Roolimallini. Maailman vahvin nainen. Mummi ei edes ollut vanha kuollessaaan, elämänsä voimissa todellakin oli. Mutta miksi hän oli sitten sairastunut rintasyöpään, joka oli levinnyt hänen kehoonsa? Eikö niin vahva ihminen ansainnut elää? Olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisi kuollut hänen puolestaan, mutta se ei oikeastaan ollut mahdollista oikeassa elämässä. Ei tässä maailmassa.

Kuolema taisi tykästyä mummiini, sillä hän vei äitinikin. Pian mummin jälkeen. Tällä kertaa kuolema oli itseaiheutettu. Olin juuri muuttanut pois kotoa, ja tulin hakemaan vielä viimeisiä tavaroitani, sekä palauttamaan avaimeni. Pysähdyin eteiseen katsomaan isäni kuvia, en ollut koskaan nähnyt koko miestä. Hänkin oli kuollut, mutta ennen minun syntymääni. Kuinkahan äitini oli jaksanut koko loppuraskauden ilman rakastaan?

Mikään ei ollut niin hirveää, ei edes mummin kuolleena näkeminen. Se näky oli jotenkin vain niin kamala. Äitini, roikkui keittiön kattokruunun koukusta. Kattokruunu oli aseteltu sohvalle ja paperinpala taitettu siististi sen viereen. Mummi sentään oli rauhallisen ja levollisen näköinen, äitini riippui surullisena, jotenkin kauhean näköisenä keskellä keittiötä. Ahdistus alkoi kasvaa, aina vain isommaksi palloksi mahassani, kunnes uskalsin edes avata kirjeen.

”Rakas Elisa,

tiedän ettei tämä ole sinulle oikein. Toivon ettet tule perässä, mutta jos tulet, Kuolema ottaa sinut ilosylin vastaan, minä ja mummi kyynelehtien. Minä tein tämän, aivan itseni vuoksi, itsekkäistä syistä, ja viime hetkillä luultavasti kadunkin päätöstäni. Kultaseni, ole ja pysy vahvana. Ei minulla ole muuta sanottavaa. Saat kaiken mitä omistan, olethan tyttäreni.

Haikein terveisin,

äitisi.”

Kyyneleeni kastelivat paperia, tiptap. Ahdistus, se suuri pallo minun mahassani, yritti nousta pitkin ruokatorvea ja tukehduttaa minut. Jotenkin taistelutahto alkoi heräilemään. Ei selviytymiseni puolesta, halusin vain itse olla se, joka minut tappaisi. Ei vanhuus, ei onnettumuus. Oma käteni.

Yksi, kaksi ja viisi askelta. Seisoin kuolleen äitini vessan ovella. Laskin käteni hiljaa, hitaasti kahvan päälle ja painoin sitä alaspäin. Klaks, kuului ovesta kun se aukesi ja riuhtaisin sen auki kokonaan. Tiesin tarkkaan mitä olin hakemassa, unilääkkeet ja masennuslääkkeet.

Taskuni täynnä lääkkeitä, kuljin ympäri taloa. Harhailen, tietämättä mistä etsiä. Etsiä juomaa, jolla saisin lääkkeet alas. Juomaa, jolla olisi petollinen vaikutus. Aivan, viinakaappi.

Kumosin muutaman, viisi lääkettä kurkkuuni. Putosin laskuista toisen kourallisen jälkeen. Oloni heikkeni, kaikki vain pyöri. Mutta ah, miten ihana tunne se olikaan! Kuinka hitaasti tunsin sydämeni lyövän hitaammin, kuinka veri kulki suonissani hitaammin. Kuinka aivoissa toiminta hidastui.

Se ei ollut kaunista niin kuin luulin. Se oli nopeaa, ohimenevää. Pimeys. Ei valoa tunnelin päässä. Vain ahdistuneisuuden synkkä syleily, karheaa kangasta alastomalla ihollani. Ja minä hoksasin, ettei ollut taivasta, ei helvettiä, vain Kuolema otti omakseen jokaisen, karheaan syleilyynsä. En löytäisi täältä mummiani, enkä äitiäni. Olisin ainiaan yksin, loputtomasti karheassa syleilyssä.