Näiden tähtien alla // Osa 1

Jokaista jäsentä särkee ja kaduttaa, se kolkuttaa takaraivoani. Alitajunta tahkoaa päähäni yhtä ajatusta jatkuvasti, antamatta taukoa. ”Sinä teit väärin”. Juna kiitää eteenpäin, kauemmas Tampereesta, kauas kohti pohjoista, kohti Rovaniemeä. Se kiitää ohi pienten asemien, ohi peltojen. Metsät ovat vain nopeita vihreitä läiskähdyksiä ikkunaruudussa, joka heijastaa hieman omaa surkeaa naamani ikkunasta. Hiukset sojottavat miten sattuu, silmät ovat punaiset vähästä unesta ja itkusta, jota en halua myöntää. Korvista lähtevät johdot kiinnittyvät puhelimeen josta virtaa musiikkia aivoihin, koettaen saada ajatukseni pois kaikesta. Kuinka sinä et edes suostunut tulemaan asemalle, kuinka katsoit minua surullisen halveksivasti, kun kerroin muutostani. Muutosta, jonka olisin voinut välttää. Mutta en uskaltanut avata suutani, kertoa äidilleni, että hei, haluaisin asua vielä isän luona Tampereella. Isä oli kuitenkin sopinut äidin kanssa muutostani.

Luulen, että sinä olit osasyy isän päätökseen. Vanhempani eivät halua että kasvan vielä aikuiseksi. Olen molemmille vielä se pikkupoika, joka söi hiekkaa hiekkalaatikolla tehtyään hiekkakakun. Tyttöystävä oli se yksi asia, mikä merkitsi aikuistumista. Siis ihan oikea tyttöystävä, jonka kanssa nähdään useasti viikossa ja seurustellaan kauemminkin kuin muutama viikko. Isän käytös muuttui sen jälkeen, kun kävimme kanssasi Rovaniemellä, esittelemässä sinut äidilleni ja äidin sukulaisille. Silloin isän mielestä suhteemme muuttui vakavaksi, ja se juuri tarkoitti kasvamista. Hän haluaisi vielä pelata kanssani Nintendolla, kuten ennen vanhaan. Ja hän näki sinut uhkana.

Katselen itseäni ikkunasta. Omissa silmissäni en näytä pojalta, vaan enemmänkin miehistyvältä sellaiselta. Aamulla ajamatta jäänyt sänki, isohko aataminomena. Tummanvihreät silmät, jotka tuijottavat takaisin ikkunasta kuin smaragdit. Sinä sanoit niitä viidakoksi. Paita paljasti lihaksia, paljasti että rakastin uida. Silti minussa oli jotain nörttimäistä, jotain mistä en ikinä ollut saanut kiinni. Ehkä ne olivat hiukseni, sillä en pitänyt niitä ikinä lyhyinä? Ehkä pakon edestä käyttämäni lukulasit, joista minua kiusoiteltiin ylä-asteella.

Sinä olet pieni ja ujo ja suojeltava. Sinä pukeudut isoihin paitoihin ja tiukkoihin pillifarkkuihin. Pompit ympäriinsä mustissa tai punaisissa tennistossuissa. Hiuksesi ovat valloillaan, nuo tummanruskeat luonnonkiharat, jotka eivät pysyneet ikinä kiinni. Olet syötävän suloinen punastellessasi. Mutta se tapa, millä riitelet, on jotain muuta kuin söpöä ja huvittavaa. Sinä huudat, riehut, kiljut. Isket veitset juuri oikeisiin paikkoihin, käännät sitä vielä kerran tai pari, jotta kipu tuntuisi. Sinä olet piikikäs, sivallat kielelläsi  sanoja toisen korviin.

Minua sattuu. Soluihin, joka ikiseen pieneen soluun sisälläni, niitä pakottaa, aivan samalla lailla kuin jäseniäni. Kännykkä on aivan liian lähellä, sinä olet aivan liian lähellä siinä. Yksi napinpainallus vain, niin voisin soittaa sinulle. Voisin soittaa, ja kertoa miltä minusta tuntuu, sen sinä aina halusit tietää. Mutta kun kerroin muutostani, et kysynyt miltä minusta tuntuu. Sinä et voinut elää, et vain voinut elää ilman minua, tiesit vain miltä sinusta tuntuu, miten sinä käyttäydyt, ja miksi käyttäydyt niin. Minä tiesin, että tulisin katumaan tätä. Minä olin oikeassa.

Puhelin on kädessäni. Tuo vanha, mutta turvallinen Nokia. Ei mikään iPhone, vaan Nokian turvallinen puhelin, jossa ei ollut kosketusnäyttöä. Nauroit aina vanhanaikaisuudelleni tässä asiassa. Avaan näppäinlukon ja punnitsen puhelinta kädessäni. Mitä häviän, jos soitan sinulle? Sillä tässä puhelussa on niin suuri mahdollisuus, ettet edes vastaa, tai lyöt luurin korvaan, kun olet lukenut keneltä puhelu tulee. Painan pääni alas ja päätän. Painan nappia, pikasoittoa kakkosen kohdalta. Puhelin alkaa tuuttaamaan korvallani.

”Sinä…?” Toisesta päästä kuuluu hiljainen hiiren ääni, joka kuiskaa puhelimeen, kuin hiirellä olisi kurkku kipeänä. Ääni on suloinen ja aurinkohymy nousee kasvoilleni. ”Minä. Halusin vain kertoa, että mua kaduttaa”, kakistan, minäkin puhun hiljaa, suorastaan henkäisen. Itse tunnistan kuulostavani helpottuneelta, en tiedä tunnistatko sinä. Luulen, että olit juuri nukkumassa, kun soitin. ”Jää sitten pois junasta, ja tule takaisin”. Äänesi on vaativa, se kummittelee ilmassa. Mieleni tekee inahtaa. Mieleni tekee huutaa. Mieleni tekee juosta kauas tästä tilanteesta. ”Sä olet kohta aikuinen. Sulla on oikeus valita puolisosi itse. Sulla on oikeus rakastaa”, sinä rikot hiljaisuuden, maanittelet. Minä vain istun hiljaa, tuijotan ikkunaan. Tuijotan kalpeaa naamaa, joka katsoo takaisin pelästyneenä. ”Mä en tiedä. Missä mä asuisin?”

Seison tavarat kädessäni Tampereen asemalla. Näen, kuinka aurinkona saavut tungoksen läpi, kuinka hymyilet kuin suuri auringonkukka, kuinka ojennat kätesi säihkyvästi. Kukaan ei ole sinua kauniimpi nyt. Onnellisuus on kaunein asia. Minä kaappaan sinut syliini, mutta päässäni omatunnon ääni kolkuttaa. ”Ajattelisit edes äitiäsi.”

Hän tärisee. Hän käpertyy keräksi, kietoen kätensä polviensa ympärille ja laskien päänsä polviinsa. Hän ei halua nähdä. Hän ei halua kuulla. Hän ei haluaisi edes tietää. Mutta hän sattui olemaan tarkkakorvainen, hän osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Hän tiesi, eikä tietoa voinut vain unohtaa.

”Anton, älä!” Tumps. Lyönti. Ehkä käteen, tai mahaan. ”Anton…!” Lyönti kasvoihin ja itku. Äidin itku, joka kaikui kolkossa olohuoneessa. Hänen huoneensa yläpuolella. Hän peittää korvansa tyynyllä, koittaa karkottaa äänet, etsiä onnellisen paikan mielensä sopukoista. Siellä ei ole sellaista, kun hän kuulee äidin itkun. Ja uuden lyönnin. Ja sen kun Anton lähtee asunnosta. Hän ei voi kutsua sellaista hirviötä isäksi. Hän ei muista, koska oli viimeksi sanonut  ”isä”, ”isi” tai ”iskä”.

Ulko-oven kolkko kajahdus ja hän sinkaisee ylös. Kipittää yömekossaan portaita pitkin olohuoneeseen. Hän pysähtyy suu auki. Itku on loppunut, mutta hän ei tajunnut sitä. Ennen kuin nyt. Hän katsoo pientä kerää sohvan ja sohvapöydän välissä, joka vuotaa verta ympäriinsä. Hänen hengitys kiihtyy ja hän pinkoo takaisin alas. Tärisevin käsin hän soittaa hätänumeroon, herättää siskonsa ottamaan auttajat vastaan ja pukee päällensä pitkät housun ja talvitakin. Hän pinkaisee yöhön isoisän revolveri taskussa.

”ANTON!” hän huutaa. Huuto kuulostaa enemmänkin vinkaisulta, mutta uhmakkaalta silti. Hämärä hahmo kääntyy ympäri ja ottaa ”isällisen” hymyn kasvoillensa. ”No mutta pieni Ellen, mitä sinä ulkona teet?” möreä ääni kysyy, aivan kuin hän ei tietäisi kaikkea, mitä Anton on tehnyt. Hän on nähnyt Antonin toisen naisen kanssa. Hän on nähnyt miehen myös siivojan kanssa. Ja sen naisen kanssa, joka katosi puoli vuotta sitten. Anton ottaa askeleen eteenpäin ja kurkottaa kättänsä eteenpäin, koskettaakseen, mutta hän vinkaisee, hypähtää taaksepäin ja haparoivin käsin ottaa revolverin taskustaan. ”Astu askel, niin mä ammun”, hän sanoo hiljaa, katsoen Antonia silmiin, joka näyttää enemmänkin huvittuneelta, kuin pelästyneeltä. ”Ellen, sinä olet 12-vuotias. Meinaat ampua oman isäsi?” mies naurahtaa ja tunkee kätensä taskuunsa.

Hän loikahtaa vielä askeleen taaksepäin. ”Pysy siinä!” hän kiljahtaa, painaa asetta ja ampuu miestä oikeaan reiteen. Anton ulvahtaa kivusta ja hän katoaa juosten takaisin talolle, talolle, josta kuuluu ambulanssin äänet.

”HÄN, ammuin häntä jalkaan! Hän teki tuon äidille!”