Hän tärisee. Hän käpertyy keräksi, kietoen kätensä polviensa
ympärille ja laskien päänsä polviinsa. Hän ei halua nähdä. Hän ei halua kuulla.
Hän ei haluaisi edes tietää. Mutta hän sattui olemaan tarkkakorvainen, hän
osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Hän tiesi, eikä tietoa voinut vain unohtaa.
”Anton, älä!” Tumps. Lyönti. Ehkä käteen, tai mahaan. ”Anton…!” Lyönti kasvoihin ja itku. Äidin itku, joka kaikui kolkossa olohuoneessa. Hänen huoneensa yläpuolella. Hän peittää korvansa tyynyllä, koittaa karkottaa äänet, etsiä onnellisen paikan mielensä sopukoista. Siellä ei ole sellaista, kun hän kuulee äidin itkun. Ja uuden lyönnin. Ja sen kun Anton lähtee asunnosta. Hän ei voi kutsua sellaista hirviötä isäksi. Hän ei muista, koska oli viimeksi sanonut ”isä”, ”isi” tai ”iskä”.
Ulko-oven kolkko kajahdus ja hän sinkaisee ylös. Kipittää yömekossaan portaita pitkin olohuoneeseen. Hän pysähtyy suu auki. Itku on loppunut, mutta hän ei tajunnut sitä. Ennen kuin nyt. Hän katsoo pientä kerää sohvan ja sohvapöydän välissä, joka vuotaa verta ympäriinsä. Hänen hengitys kiihtyy ja hän pinkoo takaisin alas. Tärisevin käsin hän soittaa hätänumeroon, herättää siskonsa ottamaan auttajat vastaan ja pukee päällensä pitkät housun ja talvitakin. Hän pinkaisee yöhön isoisän revolveri taskussa.
”ANTON!” hän huutaa. Huuto kuulostaa enemmänkin vinkaisulta, mutta uhmakkaalta silti. Hämärä hahmo kääntyy ympäri ja ottaa ”isällisen” hymyn kasvoillensa. ”No mutta pieni Ellen, mitä sinä ulkona teet?” möreä ääni kysyy, aivan kuin hän ei tietäisi kaikkea, mitä Anton on tehnyt. Hän on nähnyt Antonin toisen naisen kanssa. Hän on nähnyt miehen myös siivojan kanssa. Ja sen naisen kanssa, joka katosi puoli vuotta sitten. Anton ottaa askeleen eteenpäin ja kurkottaa kättänsä eteenpäin, koskettaakseen, mutta hän vinkaisee, hypähtää taaksepäin ja haparoivin käsin ottaa revolverin taskustaan. ”Astu askel, niin mä ammun”, hän sanoo hiljaa, katsoen Antonia silmiin, joka näyttää enemmänkin huvittuneelta, kuin pelästyneeltä. ”Ellen, sinä olet 12-vuotias. Meinaat ampua oman isäsi?” mies naurahtaa ja tunkee kätensä taskuunsa.
Hän loikahtaa vielä askeleen taaksepäin. ”Pysy siinä!” hän kiljahtaa, painaa asetta ja ampuu miestä oikeaan reiteen. Anton ulvahtaa kivusta ja hän katoaa juosten takaisin talolle, talolle, josta kuuluu ambulanssin äänet.
”HÄN, ammuin häntä jalkaan! Hän teki tuon äidille!”
”Anton, älä!” Tumps. Lyönti. Ehkä käteen, tai mahaan. ”Anton…!” Lyönti kasvoihin ja itku. Äidin itku, joka kaikui kolkossa olohuoneessa. Hänen huoneensa yläpuolella. Hän peittää korvansa tyynyllä, koittaa karkottaa äänet, etsiä onnellisen paikan mielensä sopukoista. Siellä ei ole sellaista, kun hän kuulee äidin itkun. Ja uuden lyönnin. Ja sen kun Anton lähtee asunnosta. Hän ei voi kutsua sellaista hirviötä isäksi. Hän ei muista, koska oli viimeksi sanonut ”isä”, ”isi” tai ”iskä”.
Ulko-oven kolkko kajahdus ja hän sinkaisee ylös. Kipittää yömekossaan portaita pitkin olohuoneeseen. Hän pysähtyy suu auki. Itku on loppunut, mutta hän ei tajunnut sitä. Ennen kuin nyt. Hän katsoo pientä kerää sohvan ja sohvapöydän välissä, joka vuotaa verta ympäriinsä. Hänen hengitys kiihtyy ja hän pinkoo takaisin alas. Tärisevin käsin hän soittaa hätänumeroon, herättää siskonsa ottamaan auttajat vastaan ja pukee päällensä pitkät housun ja talvitakin. Hän pinkaisee yöhön isoisän revolveri taskussa.
”ANTON!” hän huutaa. Huuto kuulostaa enemmänkin vinkaisulta, mutta uhmakkaalta silti. Hämärä hahmo kääntyy ympäri ja ottaa ”isällisen” hymyn kasvoillensa. ”No mutta pieni Ellen, mitä sinä ulkona teet?” möreä ääni kysyy, aivan kuin hän ei tietäisi kaikkea, mitä Anton on tehnyt. Hän on nähnyt Antonin toisen naisen kanssa. Hän on nähnyt miehen myös siivojan kanssa. Ja sen naisen kanssa, joka katosi puoli vuotta sitten. Anton ottaa askeleen eteenpäin ja kurkottaa kättänsä eteenpäin, koskettaakseen, mutta hän vinkaisee, hypähtää taaksepäin ja haparoivin käsin ottaa revolverin taskustaan. ”Astu askel, niin mä ammun”, hän sanoo hiljaa, katsoen Antonia silmiin, joka näyttää enemmänkin huvittuneelta, kuin pelästyneeltä. ”Ellen, sinä olet 12-vuotias. Meinaat ampua oman isäsi?” mies naurahtaa ja tunkee kätensä taskuunsa.
Hän loikahtaa vielä askeleen taaksepäin. ”Pysy siinä!” hän kiljahtaa, painaa asetta ja ampuu miestä oikeaan reiteen. Anton ulvahtaa kivusta ja hän katoaa juosten takaisin talolle, talolle, josta kuuluu ambulanssin äänet.
”HÄN, ammuin häntä jalkaan! Hän teki tuon äidille!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti