Astelin lavalle. Kevyin askelin, huomaamatta. Mustassa puvussa, täysin valaisemattomana, herkän luokse. Sen herkän, joka pelästyy minua, kaatuu maahan, taidokkaasti kadotetaan lattialuukun läpi ja minä valtaan lavan. Olen liikkeissäni nopea, mutta tekniikkani on tarkka. Pum. Levitän käteni auki, kuin musta jättimäinen kotka ja uhmakkuuden voimasta valkoinen kaatuu maahan, kuolee, pelästyy, ymmärtäköön kukin niin kuin haluaa.

Otan muutaman hallitun pyörähdyksen lavalla, tarkat askeleet kiidättävät minua ympäriinsä, olen heikko, surullinen ja uhmakas samaan aikaan. Vauhti kiihtyy, kiihtyy nopeampaan, aina vain kuljettaa minua eteenpäin, saavuttaisin pian sooloni huipun: grand jeté, spagaattihyppy.

Liikkeni muuttuvat nykivämmiksi, mutta pidän ne silti kauniina. Lavalle ryntää joukko miehiä, sotilaita, jotka murhaavat ilkeän linnun. ”Räpiköin” karkuun, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté ja yksi miehistä ottaa minut kiinni, valokeila meihin, hän pyörittää minua, huimasti, me taistelemme ja lopulta kun muut ovat hävinneet lavalta, hän hellästi painaa minut maahan, täysin samaan kohtaan, johon valkoinen kuoli ja minäkin katoan lattialuukun läpi.

Minua odotti iloinen, hymyilevä ja kehuja täynnä oleva ryhmä, ja he syytivät niitä minun ja kaksoissiskoni päälle. Me molemmat hymyilimme loisteliaasti, niin kuin kuuluiki, ja kiittelimme, niin kuin kuuluikin. Sydämeni pamppaili; olisin halunnut tanssia lisää. Askeleet toistuivat päässäni aina vain uudestaan, aina vain nopeammin. Askel, askel, askel, kädet, pyörähdys, pyörähdys, askeleet, nopeampaa, nyi!, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté, syliin, pyöri!, kuole!

Hän istui punaisessa T-paidassaan terassilla, kaljatuoppi kädessään, kuunnellen tarkasti kuinka radiosta raikasi Aerosmithin Cryin’. Hän pörrötti hiuksiaan ja virnisti ohi kulkeville teinitytöille, jotka katsoivat häntä ihaillen. Tuollaisiin täytyisi kaiketi tottua. Hörppäys tuopista ja vilkaisu kadulle. Poliisiauto vilahti muiden autojen ohi, pillit vinkuen ja hän seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi näköpiiristä. Auto muistutti häntä hänen villistä vuosistaan, jolloin putkassa tuli käytyä aika usein. Nykyään hän oli rauhoittunut, ja tiesi rajansa. Silloin, kun rajoja ei tiennyt, ei paljoa istuttu päiväkaljalla rauhallisella terassilla, vaan päivällä podettiin krapulaa, illalla rellestettiin uudestaan. Katse kääntyi takaisin tuoppiin ja terassiin. Terassia vastapäätä oli Tampereen Pakkahuone ja Klubi, joista ensimmäiseen hän suuntaisi tänä iltana, lavalle soittamaan, ensimmäistä kertaa kunnon yleisön eteen. Toki jotain pikkurupukeikkoja oli tullut vedettyä ties missä pitkin kesää, mutta nyt hänen bändinsä oli päässyt lämppäriksi.

Hän käänsi katseensa baariin sisälle. Televisiossa pyöri Sopranos ja tarjoilija taiteili ihmisten seassa tuoppipino kainalossaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen oli aivan pakko tehdä turhia, pieniä havaintoja ympäristöstään. Hän ei edes muistanut, koska tämä oli alkanut. Tuoppipino kohosi jonnekin taivaisiin, kuitenkaan kaatumatta ja särkymättä lattialle. Hän oli aina ihaillut tarjoilijoita, jotka taitasivat tuon taidon. Joskus nuorempana hän oli aikonut opiskella baarimikoksi vain ja ainoastaan sen takia, että opettelisi kantamaan tuoppeja.

Aurinko katosi osaksi jonkun taakse, joten hän käänsi päänsä. Hänen edessään seisoi punatukkainen tyttö, joka hymyili. Tällä oli päällään punainen toppi ja tummansininen farkkuliivi. Tytöllä oli siideri kädessään ja tämä aukaisi suunsa: ”Onko tässä vapaata?” Hän vain nyökkäsi ja kaappasi tuoppinsa kouraansa, ottaen siitä hörpyn.

”Onko sulla jotain menoa tälle illalle?” tyttö pudotti pommin, aivan kuin he olisivat tuttuja, ystäviä, jopa enemmän. Hän nyökkäsi ja osoitti Pakkahuonetta. ”Mä esiinnyn”, tämä vastasi ja odotti tytön reaktiota. Tyttö naurahti, ja katsoi nyt arvioivasti häntä. ”Sinä, Arctic Monkeysin lämppärinä?” tämä sanoi. Hän vain nyökkäsi ja joi tuoppinsa loppuun.

”Harmi sitten, mulla olisi ollut yksi ylimääräinen lippu”, tyttö sanoi ja meinasi nousta. ”Eiköhän noin nätti tyttö löydä itselleen muutakin seuraa. Toki mä voin tulla sun seuraksi yleisöön esiintymisen jälkeen”, hän heitti, käänsi rennosti päänsä sivulle, kuin ei välittäisi vastauksesta. Oikeasti tyttö kiehtoi häntä, hän halusi viettää tämän kanssa iltaa. ”Ja sitten sä voisit kertoa mielipitees meidän musasta. Mulle olis tärkeetä, jos tollanen perikaupunkilainen kertois mulle mielipiteensä. Mä asuin vielä tammikuussa Saimaan rannalla vanhempien kellarissa nimittäin”, hän jatkoi, edelleen katsellen muualle. 

Tyttö katsoi häntä, ja vastasi: ”Nähdään siis.”

Hän on kaikin puolin hieman erilainen, mutta kuka ei olisi? Hän on iloinen ja rempseä, ja samaan aikaan herkkä ja hiljainen. Hän astelee lumisilla kaduilla inhoiten, hautautuu kaulahuiviinsa ja karvahuppuun, hymyilee bussikuskille ja tekee tilaa vanhuksille. Hän leipoo piparitaikinan omin kätösin ja keittää glögiä, hän askartelee ja leipoo muille joululahjat. Hän rakastaa ilahduttaa muita, onnellisuuden ilmeitä.

Hän pitää ruoasta, ruoanlaitosta, leipomisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että haluaa tehdä sitä ammatikseen. Hän haluaa olla mahtava kokki, jolla on oma ravintola ja josta kirjoitetaan ihailevia raportteja lehtiin. Hän haluaa tarjota maailman parhaita jälkiruokia, sillä aivan liian usein kokit pelkäävät, jopa vihaavat jälkiruokien tekemistä.

Hän on rakastunut. Ei sitä välttämättä hänestä enää huomaa, mutta hän on. Aivan niin kuin puolitoista vuotta sitten. Hän viettää aikaansa mielittynsä kanssa päiviä, useita tunteja viikossa. Hän hymyilee. Hän myöskin nauraa, itkee ja riitelee. Kaikki ei ole valtakunnassa nimittäin aina hyvin. Silti hän on onnellinen.

Hän haluaa olla ihana. Hän haluaa olla kaunis. Hän haluaa olla se tyttö, jota kaikki kääntyvät katsomaan kadulla hieman ihmetellen, mutta ihaillen. Hän haluaa olla suosittu, mutta erilainen. Se tyttö, jota hän salaa katseli kateellisena yläasteella. Sellainen hän haluaisi. Sekin on hänelle tärkeää. Olla parempi ja ihanampi ihminen. Harvoin hän siinä onnistuu. 

Jalat kantavat minua eteenpäin, vaikka niitä kivistääkin. Hengitys on tiheää ja tuntuu raskaalta. Saappaat uppoavat mutaan askel kerrallaan syvemmälle. Pysähdyn vain hetkeksi, katsomaan pystyssä olevaa lamppua. Lamppu valaisi tietä yksinäisenä keltaisella valollaan. Se sai vähätkin lumenrippeet loistamaan hieman kellertävinä. Pyyhkäisen kädelläni otsaani, pieniä hikipisaroita, mutta en anna niiden häiritä. Pakotan  jalkani liikkumaan eteenpäin, nopeutan askeliani.

Polun pimetessä en näe enää pikkuruisia askeleita. Polku on sotkeutunut muutenkin sohjoksi, joten jäljittäminen alkaa käydä hankalaksi. Nopeutan askeleeni juoksuun, ja jatkan polkua eteenpäin. Juoksen, aina vain pidemmälle metsän syvyyteen. Kuuset alkavat kurotella polulle, tunkeutua naamalleni, ne yrittävät karkottaa minut tästä metsästä, suojella menninkäistä. Pysähdyn. Seison hetken polulla, paikallani, ja takaani kuuluvat toiset askeleet. Hän on saanut minut kiinni. Minun ei olisi pitänyt pysähtyä.

En antanut sen häiritä, jatkoin syvemmälle metsään. Vaikka tämä kaikki oli vain kilpailua, kyseessä oli silti tyttöystäväni henki; me kipeästi tarvitsemme kilpailun voittorahoja. Häntä ajattellessani kyynelet matkustavat kanavistaan silmiini, vaikka en halunnutkaan niiden tulevan esiin. Entä jos hän huomaisi että itken kesken kilpailun? Hän luulisi että olisin luovuttanut.

Joten minä jatkan eteenpäin tunkeudun metsänsiimekseen, kunnes löydän sen menninkäisen.

Mielenvikaista rakkautta

Kuusi vuotta sitten hivelit vartaloani ja sain miljoona sähköiskua samaan aikaan. Kuusi vuotta sitten hivelit karheilla sormillasi huuliani ja sait minut hengittämään katkonaisesti. Kuusi vuotta sitten sanoit rakastavasi minua ja hivutit paitani alle avatun ruusunmarjan niin että kiljuin kutinasta. Kuusi vuotta sitten nauroimme yhdessä märkinä sateessa. Kuusi vuotta sitten pakotit minut katsomaan Muumeja ja yritit hivuttaa niiden syvällistä sanomaa päähäni. Kuusi vuotta sitten veit minut Lappiin katsomaan sukulaisiasi ja ruokkimaan poroja. Kuusi vuotta sitten sait minut uskomaan ihmeisiin ja enkeleihin. Kuusi vuotta sitten nuolaisit korvaani ja kuiskasit siihen kauniita sanoja. Se vuosi oli elämäni paras vuosi. Mitä tapahtui meille näiden vuosien aikana? Mihin sinä katosit, mihin minä katosin? Mihin me katosimme? Kadotimme toisemme. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2004, sinä suutelit minua Hämeensiltaa vasten ja hymyilit minulle. Sinä vuonna ei mikään ollut huonosti, enkä ollut masentunut mistään. Olin positiivisuuden perikuva, ainakin verrattuna nykyiseen. Emmekö osanneet pitää kiinni toisistamme? Vai oliko se kohtalo, olitko sinä vain vaihe, jonka piti muuttaa elämääni, saada minut tajuamaan jotain suurta ja mielenkiintoista? Koska niin ei käynyt. En ajattele koskaan mitään muuta kuin sinua. Miten saisin sinut takaisin ja miksi me kadotimme toisemme. Sinä olit niin spontaani, minä taas ajattelin kaikkea, tein listoja ja aikataulutin. Inisit siitä minulle, mutta minä taas ihailin kykyäsi loikata asiasta toiseen ilman ajattelua ja hulluja ideoitasi, jotka päättyivät usein huonosti. Minä kadehdin sinua vieläkin. Mutta tässä minä nyt olen, sekaisin kuin kanahäkki ja kirjoitan muisteloa, koska minua käskettiin. Sen luvattiin helpottavan sekopäistä oloani. Minä epäilen. Minusta tuntuu, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin sinä.

Olen kyllä myös päätynyt siihen tulokseen, että olet täysi kusipää ja sitoutumiskammoinen lapsi. Mutta en voi olla myöntämättä, että rakastan sinua vieläkin, ja että olet se ihminen, jonka kanssa haluaisin viettää koko loppuelämäni. Mutta sehän ei käynyt sinulle. Sinä halusit matkustaa yksin. Ja elää kuin 16-vuotias, rellestät varmaan vieläkin ympäriinsä Tampereen katuja teiniporukoiden keskellä perjantai-iltana. Sinä sait minussa heräämään tuolla lapsellisella käytökselläsi uusia vaistoja, kuten halun suojella sinua, parantaa sinut. Halu peittää ruma maailma kauniiden silmiesi edestä. Vaikka vaikutitkin huligaanilta, olit viaton kuin pieni tyttö. En halunnut, että sinä muutut likaiseksi, kuten minä. Olen vieläkin likainen, vaikka väitit toisin. Olen aina tullut ja tulen aina olemaan se likainen nainen.

Minun tekee mieli hihittää. Naurattaa tämä touhu aivan oikeasti. Minusta tuntuu, ettei kukaan tätä paperikasaa kuitenkaan lue. Ketä edes kiinnostaisi, mielisairas nainen, joka oikeasti vain itkee rakastettunsa perään eikä edes ole päästään vialla? Tai niin minä ajattelen. Lääkäreiden ja mielenterveyden alan ammattilaisten mielestä olen hyvinkin päästäni vialla. ”Ei nyt tuon ikäisen naisen kuuluisi takertua kuusi vuotta vanhaan heilaan tuolla tavalla”, minulle sanottiin ja minä tyynesti totesin siihen, etteivät he olleet silloin kokeneet rakkauden häiventäkään vartalossaan ja mielessään. Senkin he kirjoittivat orjallisesti ylös, jotta voisivat kahvihuoneessa analysoida minua ja miettiä, mitä minä oikein höpötän. Olivathan he naimisissa ja kaikkea. Mutta minä tiedän, ainakin luulen niin, ettei ”sitä oikeaa” voi unohtaa. Kukaan ei voi olla kaltaisesi. Koska olit sinä, ja sinuun minä takerrun.

En ennen osannut itkeä. Ennen kuin sinä opetit minut tekemään niin. Olin niin kovin huolissani sinusta, joten itkin illalla kun en saanut sinuun yhteyttä. Itkin, kun tulit luokseni kaatokännissä möristen jotain epämääräistä. Itkin kun suutuit jostain niin, että hajotit astioita. Niinä hetkinä koetin yhdistää tuon ihmisen, ja sen hellän suloisuuden joka suuteli minua sateessa Hämeensiltaa vasten hymyillen. He olivat kuin kaksi eri ihmistä. Mutta samassa ihmisessä. Kyllä minä opin hyväksymään toisenkin puolesi, varomaan, ettei se syty. Minä pidän paljon enemmän siitä rauhallisesta puolestasi. Pidän siitä puolesta, joka tuo mieleen sateen. Sen yhden päivän. Ja sateen.

Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen. 

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia.

Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti. 

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta. 

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman.

Nauran muistolle. Se tuntuu kaukaiselta ja omituiselta, ei ollenkaan läheiseltä. Tuo ei tapahtunut, minulle, vaan aivan jolle kulle muulle. Minä en ole tuo elämäniloinen tyttönen, etkä sinä ole romanttinen miekkonen. Ehkä aika kultaa muistot? Mitenköhän tuo tapaus meni aivan oikeasti? Vai pitäisikö se vain jättää tuollaiseksi, muistella sinua lämpimästi.

En tiedä, ovatko muistoni enää totta. Vai ovatko ne vain kuvitelmaa, unta, jota luulen todeksi. Minun tarvitsisi päästä ulos, ilman holhousta, aivan yksikseni. Taitaisin etsiä sinut käsiini, kysyä, jutella, muistella menneitä.

Kuiskaan äänettömästi, liikutan huuliani, siirrän ajatukseni ilmaan, jos ne saisivat sinut kiinni. ”Missä sinä olet nyt?”