Mielenvikaista rakkautta

Kuusi vuotta sitten hivelit vartaloani ja sain miljoona sähköiskua samaan aikaan. Kuusi vuotta sitten hivelit karheilla sormillasi huuliani ja sait minut hengittämään katkonaisesti. Kuusi vuotta sitten sanoit rakastavasi minua ja hivutit paitani alle avatun ruusunmarjan niin että kiljuin kutinasta. Kuusi vuotta sitten nauroimme yhdessä märkinä sateessa. Kuusi vuotta sitten pakotit minut katsomaan Muumeja ja yritit hivuttaa niiden syvällistä sanomaa päähäni. Kuusi vuotta sitten veit minut Lappiin katsomaan sukulaisiasi ja ruokkimaan poroja. Kuusi vuotta sitten sait minut uskomaan ihmeisiin ja enkeleihin. Kuusi vuotta sitten nuolaisit korvaani ja kuiskasit siihen kauniita sanoja. Se vuosi oli elämäni paras vuosi. Mitä tapahtui meille näiden vuosien aikana? Mihin sinä katosit, mihin minä katosin? Mihin me katosimme? Kadotimme toisemme. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2004, sinä suutelit minua Hämeensiltaa vasten ja hymyilit minulle. Sinä vuonna ei mikään ollut huonosti, enkä ollut masentunut mistään. Olin positiivisuuden perikuva, ainakin verrattuna nykyiseen. Emmekö osanneet pitää kiinni toisistamme? Vai oliko se kohtalo, olitko sinä vain vaihe, jonka piti muuttaa elämääni, saada minut tajuamaan jotain suurta ja mielenkiintoista? Koska niin ei käynyt. En ajattele koskaan mitään muuta kuin sinua. Miten saisin sinut takaisin ja miksi me kadotimme toisemme. Sinä olit niin spontaani, minä taas ajattelin kaikkea, tein listoja ja aikataulutin. Inisit siitä minulle, mutta minä taas ihailin kykyäsi loikata asiasta toiseen ilman ajattelua ja hulluja ideoitasi, jotka päättyivät usein huonosti. Minä kadehdin sinua vieläkin. Mutta tässä minä nyt olen, sekaisin kuin kanahäkki ja kirjoitan muisteloa, koska minua käskettiin. Sen luvattiin helpottavan sekopäistä oloani. Minä epäilen. Minusta tuntuu, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin sinä.

Olen kyllä myös päätynyt siihen tulokseen, että olet täysi kusipää ja sitoutumiskammoinen lapsi. Mutta en voi olla myöntämättä, että rakastan sinua vieläkin, ja että olet se ihminen, jonka kanssa haluaisin viettää koko loppuelämäni. Mutta sehän ei käynyt sinulle. Sinä halusit matkustaa yksin. Ja elää kuin 16-vuotias, rellestät varmaan vieläkin ympäriinsä Tampereen katuja teiniporukoiden keskellä perjantai-iltana. Sinä sait minussa heräämään tuolla lapsellisella käytökselläsi uusia vaistoja, kuten halun suojella sinua, parantaa sinut. Halu peittää ruma maailma kauniiden silmiesi edestä. Vaikka vaikutitkin huligaanilta, olit viaton kuin pieni tyttö. En halunnut, että sinä muutut likaiseksi, kuten minä. Olen vieläkin likainen, vaikka väitit toisin. Olen aina tullut ja tulen aina olemaan se likainen nainen.

Minun tekee mieli hihittää. Naurattaa tämä touhu aivan oikeasti. Minusta tuntuu, ettei kukaan tätä paperikasaa kuitenkaan lue. Ketä edes kiinnostaisi, mielisairas nainen, joka oikeasti vain itkee rakastettunsa perään eikä edes ole päästään vialla? Tai niin minä ajattelen. Lääkäreiden ja mielenterveyden alan ammattilaisten mielestä olen hyvinkin päästäni vialla. ”Ei nyt tuon ikäisen naisen kuuluisi takertua kuusi vuotta vanhaan heilaan tuolla tavalla”, minulle sanottiin ja minä tyynesti totesin siihen, etteivät he olleet silloin kokeneet rakkauden häiventäkään vartalossaan ja mielessään. Senkin he kirjoittivat orjallisesti ylös, jotta voisivat kahvihuoneessa analysoida minua ja miettiä, mitä minä oikein höpötän. Olivathan he naimisissa ja kaikkea. Mutta minä tiedän, ainakin luulen niin, ettei ”sitä oikeaa” voi unohtaa. Kukaan ei voi olla kaltaisesi. Koska olit sinä, ja sinuun minä takerrun.

En ennen osannut itkeä. Ennen kuin sinä opetit minut tekemään niin. Olin niin kovin huolissani sinusta, joten itkin illalla kun en saanut sinuun yhteyttä. Itkin, kun tulit luokseni kaatokännissä möristen jotain epämääräistä. Itkin kun suutuit jostain niin, että hajotit astioita. Niinä hetkinä koetin yhdistää tuon ihmisen, ja sen hellän suloisuuden joka suuteli minua sateessa Hämeensiltaa vasten hymyillen. He olivat kuin kaksi eri ihmistä. Mutta samassa ihmisessä. Kyllä minä opin hyväksymään toisenkin puolesi, varomaan, ettei se syty. Minä pidän paljon enemmän siitä rauhallisesta puolestasi. Pidän siitä puolesta, joka tuo mieleen sateen. Sen yhden päivän. Ja sateen.

Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen. 

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia.

Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti. 

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta. 

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman.

Nauran muistolle. Se tuntuu kaukaiselta ja omituiselta, ei ollenkaan läheiseltä. Tuo ei tapahtunut, minulle, vaan aivan jolle kulle muulle. Minä en ole tuo elämäniloinen tyttönen, etkä sinä ole romanttinen miekkonen. Ehkä aika kultaa muistot? Mitenköhän tuo tapaus meni aivan oikeasti? Vai pitäisikö se vain jättää tuollaiseksi, muistella sinua lämpimästi.

En tiedä, ovatko muistoni enää totta. Vai ovatko ne vain kuvitelmaa, unta, jota luulen todeksi. Minun tarvitsisi päästä ulos, ilman holhousta, aivan yksikseni. Taitaisin etsiä sinut käsiini, kysyä, jutella, muistella menneitä.

Kuiskaan äänettömästi, liikutan huuliani, siirrän ajatukseni ilmaan, jos ne saisivat sinut kiinni. ”Missä sinä olet nyt?”