Turvapaikka

Minulle sanottiin: "Piirrä turvapaikkasi". Minä piirsin kaupungin jossa oli korkeita fyysikan lakeja uhmaavia rakennuksia. Talot loistivat eri väreissä kuten sateenkaari. He käskivät piirtää olemassa olevan turvapaikan. Paperini jäi valkoiseksi.

Minulle sanottiin: "Piirrä viha". Minä piirsin mustaa ja punaista ja kaiken mitä vihaan. He kehuivat minua tunteiden purkamisesta ja käskivät piirtää rakkauden. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten paperini jäi tyhjäksi.

Minut yritettiin diagnosoida. Mutta he totesivat minun olevan vain mahdollisesti traumatisoitunut nuori, mutta "sain" jäädä hoitoon, vaikka he eivät löytäneet minusta minkäänlaista suurta aivovammaa. Se paikka ei ollut turvallinen, kaikki yrittivät tunkeutua pääni sisään itse kertomatta mitään. Ei siis ystävyyttä. Utelua, lokerointia. Sillä ei paranneta ketään, mutta miksi minut edes pitäisi parantaa? Minua ei voida edes parantaa. Mistä minut parannettaisiin? Siitä, että olen oma itseni, luonteeltani vain hieman heikompi kuin muut, enkä osaa käsitellä kaikkia asioita kuten muut, koska olen kokematon, ylisuojeltu pieni linnunpoikanen, joka näyttää aikuiselta.

Minulle sanottiin: "Piirrä normaali ihminen". Kirjoitin paperille: "Ei ole normaalia ihmistä, koska kaikki ovat mieleltänsä erilaisia. Keskiverron ihmisen voin kyllä piirtää". Niinpä piirsin ruskeahiuksisen nuoren tytön, jolla oli hieman avokauluksinen T-paita, pillifarkut ja tennarit. Kuvan tyttö kantoi laukkua ja piti kädessään tupakkaa, tuota nuorten ihailemaa syöpäkäärylettä. "Ovatko useimmat ikäisesi siis tuollaisia?" he kysyivät ja minä nyökkäsin. "Ainakin he ketä näin vielä ollessani vapaa ja nuori."

Ja vuosi tuonkin jälkeen olen vielä osastolla. Enkä vieläkään tiedä mitä on rakkaus ja missä tunnen oloni turvalliseksi. Sen tiedän, etten ole heidän mielestään "normaali", mitä se sitten tarkoittaakin. Sen takia he eivät halua päästää minua täältä pois elämään elämääni ja oppimaan asioita mitä en tiedä. Minä tiedän vain, etten tule pääsemään täältä pois.

Pelko ja ahdistus

Räpsäytän silmäni auki. Olen täysin hikinen, huohotan. Minä vain en näe mitään, vaikka tiedän että silmäni ovat auki. Vain pimeyttä, pieni vankilani, pimeää silmäinkantamattomiin. Silti olen tuntenevani tuijotuksen, ilkeän sellaisen. Olen herännyt näin usein viime viikkojen aikana. Täysin stressaantuneena ja peloissani. Ja miksi, koska joku lapsellinen neitokainen haluaa sinut itselleen. Minäkin olen lapsellinen, mutta sinä olit minun ensin.

Käännyn, etkä sinä ole vierelläni. Olet poissa, hetkellisesti. Ei mikään ihme etten saa unta. Aina ilman sinua, näen painajaista, pahinta mitä voin ikinä nähdä. Mutta se tapahtuu aina eri tavalla, mutta lopputulos on sama. Joudun laitokseen, koska en osaa enää käyttäytyä, kulutan rahani päihteisiin enkä noudata mitään sääntöjä. Laitoksessa haluan vain kuolla. Ja herään joka kerta siinä kohdassa, kun sinä olet tulossa vierailemaan luokseni, koska siinä kohdassa hajoan miljooniksi sirpaleiksi sisälläni.

Hautaudun peiton alle, joka tuoksuu sinulta. En halua kenenkään näkevän minua näin herkkänä ja sekopäisenä. Toivoisin vain sinut vierelleni, että saisin nukuttua. Ettei minun tarvitsisi pelätä. Ei enää pelkoa ja kyyneliä, olen saanut niistä tarpeekseni.