Pelko ja ahdistus

Räpsäytän silmäni auki. Olen täysin hikinen, huohotan. Minä vain en näe mitään, vaikka tiedän että silmäni ovat auki. Vain pimeyttä, pieni vankilani, pimeää silmäinkantamattomiin. Silti olen tuntenevani tuijotuksen, ilkeän sellaisen. Olen herännyt näin usein viime viikkojen aikana. Täysin stressaantuneena ja peloissani. Ja miksi, koska joku lapsellinen neitokainen haluaa sinut itselleen. Minäkin olen lapsellinen, mutta sinä olit minun ensin.

Käännyn, etkä sinä ole vierelläni. Olet poissa, hetkellisesti. Ei mikään ihme etten saa unta. Aina ilman sinua, näen painajaista, pahinta mitä voin ikinä nähdä. Mutta se tapahtuu aina eri tavalla, mutta lopputulos on sama. Joudun laitokseen, koska en osaa enää käyttäytyä, kulutan rahani päihteisiin enkä noudata mitään sääntöjä. Laitoksessa haluan vain kuolla. Ja herään joka kerta siinä kohdassa, kun sinä olet tulossa vierailemaan luokseni, koska siinä kohdassa hajoan miljooniksi sirpaleiksi sisälläni.

Hautaudun peiton alle, joka tuoksuu sinulta. En halua kenenkään näkevän minua näin herkkänä ja sekopäisenä. Toivoisin vain sinut vierelleni, että saisin nukuttua. Ettei minun tarvitsisi pelätä. Ei enää pelkoa ja kyyneliä, olen saanut niistä tarpeekseni.