Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen.

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia. Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti.

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta.

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman. 

Korkealla taivaan yläpuolella
leijun
sinun kanssasi

Vihdoinkin kaikki on hyvin
kaikki musta on väistynyt tieltä
VALOA
ihanaa valoa, kaikkialla

Unelmaa, naurua
kikatan ja kutitat
kaikki on vaaleanpunaista

Toivottavasti kauan.

Mistä teitä oikein tuli lisää? ♥ Kiitos kovasti kaikille teille. Aamuni piristyi viuh ja nyt minun on pakko järjestää aikaa kirjoittamiselle. Tosin 9 tunnin koulupäivät, koe, poikaystävä ja väsymys eivät oikein sovi kuvaan. Teidän ansiosta kirjoitan nyt oikeasti tännekin jotain, etten vain aloita jotain pitkää projektia joka jää koneen uumeniin ikuisesti.

Aloin kirjoittamaan. Pitkästä aikaa.

Mitenköhän mä tähänkin päädyin? Keskelle tunkkaista olohuonetta, joka on täynnä teinejä sammaltamassa jotain epämääräistä ja nuolemassa. Huoh, kostan tämän kylläkin Tumpille, heti kun löytäisin sen rastapään jostain. Miten hitossa se itsekään tähän seuraan halusi? Joku kovin viinalta haiseva ja sammalta nuori mies yritti kaapata minua kainaloonsa, mutta väistin, vain täpärästi, tämän ja suuntasi askeleeni keittiöön, piiloon. Tänne näin Tumpin menevän ainakin jossain kohtaa.

Keittiö oli vain typötyhjä, ja silmäni nyki raivosta. Tumppi saisi kyllä vihani päällensä, heti kun löytäisin hänet. Mahdoin näyttää saatanan eksyneeltä lampaalta, kun palasin keittiöstä tyhjin käsin ja silmäni vaelsivat nopeasti ympäri huonetta, askeleet veivät eteiseen, vessaan, yläkertaan. Koetin piilottaa epätoivoisesti mun pelokkaat silmäni mustien hiusten alle. Blondit tuijotti mua kuin syöpäläistä ja hätkähdin, melkein kävelin jotain hokaria päin.

Mä olin kyllä joskus tykännyt olla tällaisissa paikoissa ja rikkoa omia ja muiden ennakkoluuloja. Kaikki eivät olleetkaan täysin kusipäitä a mulkvisteja, vaan ihan oikeasti viisaita ihmisiä, jotka todellakin halusivat puhua ja ehkä jopa muuttua, mutta näkivät omaksi parhaakseen olla täysin huomaamattomia. He olivat heikkoja, minä sanoin, kunnes rakastuin yhteen heistä, hän vei mukanaan kuin hennon kukkasen, ja heikoimmalla hetkellä iski täysillä sydämeeni.  ”Sinä vitun friikki, en mä koskaan sua rakastanutkaan, käytin vaan hyväkseni, eks sä vitun aivoton sitä tajunnu?” Sanat kaikuivat ikävästi korvissani ja mä palasin maan pinnalle.

Ja sinä hetkenä, mä astuin ovesta ulos. Mä en ollut itkenyt vuosiin ja nyt en voinut itselleni mitään. Kirosin ja häpesin, karkasin kauas koko talosta. Puolessa välissä matkaa huoltoasemalle, mun viereen pysähtyi punainen hajoileva auto. Sen sisältä katsoi syötävän suloinen ruskea silmäinen otus, jonka hiukset sojottivat joka suuntaan. Ja se kysyi sen pehmeällä matalalla äänellä, halusinko kyydin johonkin. Mä nyökkäsin.

Mä nauroin ja itkin sinä iltana paljon. Oikeasti. Se jätkä osasi tunkeutua mun sisälle heti ja iski arkoihin paikkoihin kuitenkin niin hellästi, että olin sulaa muovailtavaa vahaa sen lämpimissä sormissa. Tällä hetkellä mä mietin uskallanko pyytää sitä sitoutumaan kanssani. Me ollaan vaan  säädetty ja riehuttu. Haluan suhteen. Kerrankin.