He katsoivat taas, halveksuen, enkä minä siedä tällaista. En ole tehnyt heille mitään, enkä minäkään pidä heistä, mutta minä en käännä kaikkia muita heitä vastaan, vaan he kääntävät kaikki minua vastaan. Heidän joukossaan, ihmisten keskelle, vieressä, takana, edessä, olen yksinäisempi kuin koskaan, vaikka ympärilläni on kymmeniä ihmisiä.
”Aurinko paistaa mut se paistaa läpi vartalposta
minusta ei jää varjoa”
Istahdan kaverini, viereen ja pakotan hymyni huulilleni, olen minä joskus onnellinen. Sinun kanssasi. Ja ystävien luona, mutta ystävät ovat eri asia kuin kaverit. Mutta miksen olisi onnellinen ystävieni luona? Tai sinun luonasi? Ei minua sinänsä edes liikuta heidän mielipiteet, mutta he ovat samalla luokalla. Tunneilla saatan kadota pilviin, ja silloin he katsovat minua taas oudoksuen, ja pilkkaavat. En kuulu tänne, olen erilainen kuin he, koska olen aikuismaisempi. Humalanhakuinen juominen, polttaminen tai myöhään kaupungilla pyöriminen ovat sellaisia asioita, jotka eivät vain kiinnosta minua.
Pyörin enimmäkseen meidän luokkamme poikien kanssa, ellen ole yksin. Ne ovat ihan mukavia. Vastakkainen sukupuoli onkin aina ollutkin sitä kivempaa seuraa, niillä kun ei ole tapana juoruilla, levittää päättömiä juoruja, arvostella toisten pukeutumista tai syrjiä ryhmässä yhtä ihmistä.
Ei nyt minun elämäni ole niin hankalaa, kuin aluksi saattaisi kuvitella, sillä onhan minulla ystäviä, jotka tosin asuvat eri puolilla Suomea. Onhan minulla sinut. Minä vain ahdistun helposti, enkä pidä siitä, että ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka vihaavat minua. Kuka pitäisi? Enkä voi vain sietää kaksinaamaisia ihmisiä.
Silti joka päivä saan käpertyä kainaloosi, iloita kanssasi ja se on minun pelastukseni, minun taivaani. Ja ammennan päivien kurjuudesta, ilosta ja ties mistä inspiraatiota maalauksiini. Mutta tämä päivä oli erilainen. Nojailin, kuten tavallista, koulun jälkeen erääseen vaalean keltaiseen tiiliseinään. Odotin sinua. He kävelivät minua kohti ja he näyttivät uhkaavilta, kuten aina, joten ajattelin, että he vain pelottelevat.
”Kovempi sydän ja kovemmat kädet,
häneen ovat takertuneet,
katu ei puhu
ei tunnusta mitään”
He pysähtyivät rinkiin eteeni. Isoin heistä, tummaihoinen tyttö astui minun eteeni, ringin keskelle. ”Mikä sua vaivaa?” Kysymys kummiteli minun päässäni, soi korvissani ja nielaisin. Kuitenkin jossain urheuteni nosti päätään, nostatti vihan sydämeeni ja pakotti minut sanomaan: ”Te.” Se kuiskaus oli uhmakas, mutta elekieleni oli antautuvaista. Laskin käteni kylkieni viereen. He saivat lyödä jos halusivat. Saisivat vaikka tappaa. Suljin silmäni kun ensimmäinen isku osui kasvoihin. Monta nyrkkiä ympäri vartaloa. Luhistuin maahan ja he potkivat likaisen valkoisilla tennareillaan.
Pellolla miljoona heinää hengittää harmaata hallaa, joka kietoo koko maailman sisäänsä. Kylmä yö, hiljainen kuin hauta, oli vaihtumassa aamuyöksi ja lämmittävät, ensimmäiset, auringonsäteet paistoivat vaaleiden pilvien seasta, luoden pellolle valoleikin. Ja siellä juoksi pieni tyttö, ruskeat hiukset kauniisti kahdella letillä, hameessa, kumisaappaissa ja kukkatopissa, perässään pieni valkoinen koira, joka haukkui perhoselle. Jostain huudettiin Juulian nimeä.
”Herää, Juulia. Mitä sulle on tapahtunu, rakas...” Aleks kuiskutti, silitteli hakatun tytön vaaleita, hieman verisiä hiuksia. Poika tipautti poskiltaan melkein säännöllisin väliajoin kyyneleitä asfaltille. Aleks erotti korvissaan soittamansa ambulanssin äänet ja huokaisi hiljaa helpotuksesta, mutta Juulia vapisi, ja verivana hänen päästänsä jatkoi vain valumista. Ambulanssi saapui ja kaksi ensihoitajaa astui siitä ulos, mutta kun he kysyivät mitä oli käynyt, Aleks ei saanut sanaa suustaan. Poika oli huomannut Juulian avanneen silmänsä, tyttö oli räpiköinyt pois turvallisesta haavemaailmastaan, ja kaipuu, kipu ja pelkkä avuntarve täyttivät tytön silmät, eivätkä ne näyttäneet enää kirkkaansinisiltä. Aleks vain mumisi jotain epämääräistä ja ensihoitajat lohduttelivat poikaa hetken. Ensihoitajien kantaessa tytön ambulanssiin, istui Aleks maassa ja kuivasi kyyneleensä. Urheasti herra astui myös ambulanssiin, ja piti niin pitkään kuin suinkin kiinni Juulian kädestä. Ja tämä istui sairaalassa niin kauan, kunnes pääsi tapaamaan hereillä olevaa Juuliaa.
Aleks ilahtui kuullessaan Juulian olevan hereillä. Poika kiiruhti kädet hioten Juulian luo ja veti sängyn ympärille verhon, vaikka muut huoneessa nukkuivat. ”Juulia, rakas, mitä helvettiä on tapahtunut?” Aleks mutisi ja sulki Juulian oikean käden omien käsiensä sisään. Juulia tyytyi vain vaivalloiseen hymyyn. ”Kuka sut hakkas ja miks?” poika jatkoi inttämistä ja esti vaivalloisesti kyyneliä purkautumasta. Poika tiesi kyllä, että Juulian oli hankala avautua, tämä ei luottanut helposti. ”He. Sä tiedät kyllä ketkä he”, Juulia kuiskasi hiljaa. Huomaamattaan poika puristi neidin kättä liian kovaa, ja tyttö inahti. ”Anteeksi, mä en suojellut sua”, Aleks sanoi ja tuijotti viidakon vihreillä silmillään jäänsinisiin. ”Mun vika”, Juulia virnisti hieman teennäisesti ja hoitaja tuli käskemään Aleksin pois.
Kirkkaat valot satuttivat minun silmiäni ja yskäisin. Hyvin kivuliaasti kylläkin. ”Sammuta valot”, minä inahdin sinulle. Me makasimme sinun sängylläsi ja kuuliaisesti sinä sammutit yöpöydän valon. Tapauksesta oli kulunut puoli vuotta, mutta silti pelkäsin, ja olin asunut melkein koko sen ajan luonasi. ”Juulia. Me ei olla oltu silleen sen jälkeen, kun sut hakattiin. Oletko sä okei?” Nielaisin. Sinun ei pitänyt kysyä meidän seksielämästä, tunsin itseni vain rumemmaksi, kun minut oli hakattu. Sinun ei olisi pitänyt, silä nyt vesihelmet panivat silmäni kiiltämään. ”Mua vaivaa joku, olen liian erilainen, rumia arpia vartalossa. Säälistä luultavasti oot mun kanssa.” Sinä katsoit minua oudosti, en osannut tulkita ilmettäsi. ”Tule tänne”, sinä kuiskasit ja tottelin, painauduin rintaasi vasten. Käteni osui vetoketjusi kohdalle, tunsin kuinka sinulla seisoi ja säikähtäen vetäisin käteni pois. ”Et sä ennen noin tehnyt, kiusoittelit mua vain”, sinä äännähdit ja kuulin äännessäsi hivenen loukkaantuneisuutta. Sinun kätesi silittelivät kylkiäni, pyrkien ylemmäs. ”Älä, ei vielä”, kuiskasin, mutta pieni pirullinen hahmo muistutti minua, kuinka hyvältä se tuntui. Päässäni kävi tahtojen taisto, jonka se pieni ja pirullinen voitti enkelin. Me, sinä ja minä, makasimme, hyväilimme, suutelimme pitkästä aikaa ja minä avauduin, avasin itseni sinulle kokonaan sen jälkeen. Kerroin kaiken.
~
Me seisoimme rykelmässä parkkipaikalla. Suuri muuttorekka lähti isäni auton johdolla. Enää parkkipaikalla seisoimme minä, sinä ja äitini. Sisarukseni olivat olleet isän kyydissä. Me pidimme toisiamme kädestä ja meillä oli edessä uusi, uljas ja yhteinen tulevaisuus uudella paikkakunnalla.
