goodbye blonde.

YHYYY.

 

mun hiukset on pilalla. Huomenna parempi kuva. I promise.

what's in my bag?

Oon kaavaillu tätä postausta aika kauan, ja nyt sitten sen aikaiseksi tehdä. Kokosin kuvista yhden ison kollaasin.

Eli laukusta löytyy, Diorin J'adore-hajuvesi, pieni pullo siis. Rikkinäinen käsikoru, joka oli tuliainen Kiinasta. Yh :'< Tyhmä koulun ovi, joka hyökkäsi mun kimppuun ja rikkoi mun käsikoruni. 3 pinniä sekä pieni peili, jossa lukee mirror mirror... Toncilsseja, tähän kurkkukipuun, vaikka ne ei varsinaisesti olekaan kurkkukipuun tarkoitettuja lääkkeitä. Lompakko ja marimekon pieni 'kukkaro', jonne tungen kaikki h.kohtaiset tavarat. Keltainen Tupperwar-rasia jossa on purkkaa. Huulirasva♥ Meikkivoide sekä ripsari. Koulupäivinä laukusta löytyy myös kirjoja sekä penaali ja kalenteri. Joskus laukussa on myös säilötty kaverini tupakoita. :D

Et koskaan pääse taivaaseen.

Makasin lattialla. Stereot tärähtelivät musiikin tahtiin ja ummistin mustaksi meikatut silmäni. Viime vuosien tapahtumat vilahtivat nopeasti silmieni edestä. Räväytin silmäni auki ja yritin tasa kiihtynyttä hengitystäni.

"mitä ne minusta tahtoo"

Nojasin kyynärpäihini ja tuijotin seinää, johon oli kirjoitettu mustalla tussilla. Seinää koristi lista seitsemästä kuolemansynnistä pahimmasta laskevassa järjestyksessä.

1. Ylpeys/turhamaisuus

2. Kateus

3. Viha

4. Laiskuus

5. Ahneus

6. Ylensyönti

7. Himo

"Neljä seitsemästä", kuiskasin, hymyillen sitten omahyväisesti, mutta silti pelokas värähdys kulki pitkin kehoani jättäen jälkeensä kananlihalla olevan ihon. En halunnut enää jatkaa tätä, en halunnut enää muuttua kuolemansynnistä toiseksi.

"Hei miten mä jatkan tästä"

"Hei kato mitä Tomi osti mulle! Aitoo kultaa", vaaleahiuksinen tyttö sanoi ja keikisteli merkkifarkuissaan korkokengillä suuren tyttölauman keskellä. Tyttö suoristi Ed Hardyn topiaan ja nuolaisi voimakkaasti punattuja huuliaan. Ihailevat huokaisut ja kateelliset kommentit kaulalla riippuvasta kultasydämmestä sai Eerikan kasvoille kohoamaan tyytyväisen hymyn.

"Mä olen täydellinen."

"Niin olet."

"Kaunis..."

"Ja itsevarma. Upea. Jotain uskomatonta."

Hymyilin muistoille. Koulun ehdoton kuningatar. Poikaystävä, joka kustansi kaiken, mihin köyhällä tytöllä ei ollut varaa. Olin voimakas. Pelätty. Ihailtu. Mutta maailmani oli tuhoutunut muutamissa viikoissa, vain yhden ihmisen takia. Uuden kuningattaren. Luonnostaan platinablondi, malliakin kauniimpi Julia täydellisyydessään. Julia ruskettuneen ihonsa kanssa oli tuhonnut kaiken mistä pidin kiinni, kaiken mihin turvauduin.

"Mikään mihin mä uskoin
Ei jatku tän kauemmaksi "

"Kato nyt tota", Eerika ajatteli ja kiristeli hampaitaan. Tyttö oli solminut hiuksensa nutturalle ja maalannut silmänsä mustalla. Käsi näpräsi villatakin taskussa olevaa viimeistä syöpäkäärylettä. "Pintakiituri", kuiskaus, joka oli osoitettu hänelle. Kuiskaaja keikisteli Tomin kainalossa eteenpäin käytävää. Julian hovi seurasi kiltisti kipittäen perässä.

Tyttö hypisteli edessään olevaa mekkoa. 150 euroa. Ei tytöllä ollut varaa. Eerikan poikaystävä oli jättänyt hänet ja lähtenyt Julian matkaan. Hyvästi kauniit vaatteet. Yksi asia lisää, mistä olla kateellinen sille likalle.

Suurin osa kateudesta oli kadonnut, mutta vieläkin tuon ajan ajatteleminen teki kipeää. Hitaasti kateus oli muttunut joksikin muuksi, joka oli enemmän haitallista muille ihmisille. Viha.

"Kun valot syttyy Itäkeskukseen,

Ei Eerika pääse taivaaseen"

"Eerika, mitä sä olet tänään..."

"Painu vittuun siitä. Mä vihaan kaikkea. Teitäkin. Mä lyön sua jos et sä mene", vihaiset sanat ryöppysivät vahingoittavasti mustahiuksisen Eerikan suusta. Ovi painui kiinni Eerikan äidin perässä ja tyttö käänsi stereot kovemmalle.

"Haista huora oikeesti nyt paska. Kato mitä laitat päälles. Ja saatana. Älä kato mua noin. Mä lyön sua. Löydät ittes palasina..."

"Eerika! Kaksi tuntia jälki-istuntoa ja minä soitan sinulle äidillesi jo kolmannen kerran kahden päivän aikana!" tiukka naisääni, Lehtola, karjaisi pienellä käytävällä.

Viha kohdistui tuona aikana minuunkin. Punertavat arvet ovat elävä todiste siitä. Vihasin kaikkea, vihasin myös itseäni. En ollut yhtään sen parempi kuin Juliakaan. Aivoni oli sokaissut viha. Lopulta äitin raahasi minut psykologille, ja puolen vuoden päästä hän totesi ongelman ratkaistuksi. Ongelma ei ollut todellakaan ratkaistu, vaan kun tajusin, mitä kaikkea olin tehnytkään, vaivuin syvään masennustilaan.

"Ne sanat jäi soimaan
Ne tahtoisi tappaa
Ei Eerika pääse taivaaseen"

 Tyttö makasi sohvalla, vieressään lasillinen vettä ja kasa koulukirjoja. Mustien hiuksiensa lomasta tyttö katseli punaista tiiliseinää.

"Eerika, voisitko viedä roskat?" äiti hymyili ja kohensi ruskeita hiuksiaan.

"En mä nyt ehdi enkä jaksa. Mä menen suihkuun", Eerika kuiskasi ja laahusti portaat alas kellarissa sijaitsevaan saunaan.

"Ota nyt lapsi itseäsi niskasta kiinni! Kouluarvosanasi ovat laskeneet, totta kai, koska et ole käynyt juuri ollenkaan koulussa! Et koskekaan kirjoihisi, et tee edes kotitöitä. Tämä on hirveätä, onko sinun pakko olla noin teini? Aikuistu, Eerika Ulla Maria Jurvela!"

"Ei Eerika pääse taivaaseen"

hellässä halauksessa kaupungin.

you can stand under my umbrella.

i'm not a smart man...

Ennen kuin saatte lukea tekstinpätkän, saatte kuvia ja selistyksiä mun päivästä. Tänään oli juu ihan normikoulupäivä, mutta eilen kävi helvetinmoinen vahinko. Linkkasin poikaystävälleni blogini, ja hups, se lukikin sen postauksen, jossa pohdin kuinka kertoa sille että olen bi. Ehkä julmin ja väärin tapa saada tietää asia. Damn. Onneks tänään se kuitenkin oli ihan normaali ja ihana. Se ehkä tajusi ettei se muuttanut mussa yhtään mitään.

 

Joo ja sitten kun Tampereella asustan, niin tuo Tammerkoski kuivattiin viikoksi joidenkin korjaustöiden takia, niin sinne sitten pääsi kävelemään, ja sehän oli kuvaajan taivas! Tässä neljän kuvan kollaasi, sain vain vähän päälle kymmenen kuvaa koskesta, ennen kuin kameran akku irtisanoutui hommasta.

I'M NOT A SMART MAN... BUT I KNOW WHAT LOVE IS.

En tiedä mitä on luotettavuus.

En tiedä mitä on kauneus.

Tai hyvyys. 

En tiedä onko Jumalaa olemassa.

En tiedä mitä on aika.

En tiedä mihin avaruus päättyy.

En tiedä, mitä eroa on tiedolla ja totuudella.

En tiedä, miten Pythagoraan lause menee.

En tiedä onko kohtaloa.

En osaa muita kieliä.

En tiedä missä on Namibia.

En tiedä mikä on Albanian pääkaupunki.

Mutta silloin kuin tartuit minun käteeni, tiesin mitä se oli. Se oli ystävyyttä, se oli suojelemishalua. Se oli omistusta. Se oli lupaus onnellisuudesta. Se oli rakkautta.

Easy isn't always simple.

Taas tällaista tekstiä, tällä kertaa novellin muodossa.

Tik tak. Hitaasti, kiduttaen, kello liikkuu eteenpäin. Makaan sängylläni odottaen sinua. Tänään minä aion jättää sinut, se on helpointa. Ei enää painavaa stressiä, orastavaa tuskaa tai suunnatonta halua. Mutta... Taas tuo ärsyttävä mutta. Se ei ole niin helppoa. Taikka yksinkertaista. Tiedäthän sinä, että minä olen riippuvainen sinusta, mutta samalla haluan kauas pois luotasi. Minua pelottaa elämä ilman sinua, mutta minä myös odotan sitä. Elämää ilman masennusta, pelkoa ja sinun suunnattomia mielialavaihteluita.

Avaimesi kääntyy lukossa viimeisen kerran. Heleä äänesi, se huutaa eteisestä iloisesti ja niin vaatien vastaamaan. "Täällä", pelästynyt huudahdus karkaa huuliltani. Nousen hitaasti istumaan ja kun nostan pääni, siinä olet sinä.

"Olet yhtä myrkyllinen kuin ennenkin", sanon ja virnistän, kuitenkin pyyhkien ilmeen noepasti pois kasvoiltani. Nuolaisen huuliani ja osoitan nojatuolia nurkassa. "Istu", minä käsken. Ja kuuliaisesti istut vanhaan ja kuluneeseen siniseen nojatuoliin ja hymyilet minulle rohkeasti ja ylimielisesti. "Sinä tiedät itsekin mitä aiheutat. Viettelet, petät, lohdutat, viettelet, uskottelet että on vain me kaksi, petät taas ja aloitan saman uudestaan. Saat ihmiset koukkuuntumaan itseesi, olet parasta huumetta", aloitan vakavasti, tuijotan suoraan meikattuihin ruskeisiin silmiisi. Et liikahdakaan, tuijotat vain minua, kuin arvostellen. "Olet saattanut minut äärimmäisen helppoon tilanteeseen. Minun täytyy vain potkaista sinut pois minun elämästäni", henkäisen ja siirrän katseeni lattiaan. Tunnen kuinka muutat asentoasi nojatuolissa. "Tilanne ei vaan oo niin yksinkertainen", sinä sanot kylmästi kuin talvi. Kun nostan katseeni, hymyilet kuitenkin kuin kesän mahtavin aurinko.

 

 Tunnekuohu sisälläni saa minut puristamaan käteni nyrkkiin. Nyrkkini tärisevät hermottomasti. Tik tak, kello siirtyy hitaasti eteenpäin. Sinä kuitenkin nouset salamaa nopeammin ja otat askeleen kohti minua, silloin ymmärrän.

"Voisitko vain lähteä?"

at school.

Hihi, meidän opo on totaalisen paras ihminen ikinä! Sillä on mahtavimmat jutut ja muutenkin se ottaa TETinkin ihan tosissaan ja dissaa ihan kympillä niitä valmiita paikkoja sun muita asioita. Näytti jopa keskisormea. JA sitten, kiitos kaikille kehuista, jotka sain runostani. Lisää tekstiä luvassa tänä iltana. :)

Tänään tuntuu ihan hassulta, olen ihan totaalisen onnellinen.

Eilen toisaalta mulla oli aivan sairaan suuri riita mun vanhempien kanssa. Mua syytettiin siitä, että laitan koulun kuulemma ihan lekkeriks, enkä tee läksyjä. Mulla ei ole kertaakaan ollut läksyt tekemättä, enkä oo ollut kertaakaan myöhässä. Mulla on tarpeeksi kovat paineet jo valmiiksi, ja ne kasaa niitä vielä lisää. Oli hienoa saada kauhea kohtaus niiden edessä kun söin iltapalaa. Hyperventiloin siinä ja itkin. Lopulta se päättyi siihen että itkin itseni uneen.



Elämääni silti piristää poikaystäväni, sekä ystäväni. Olen aivan helvetin onnellinen, kun olen heidän lähellään. Mutta heti, kun astun kotiovesta sisään, mut valtaa suuri ahdistus ja jonkinlainen pelko. Pelkään että en ole tarpeeksi hyvä mun vanhemmille. Kuten en olekaan. Elän pelossani, mutta unohdan sen aina kun olen niiden ihmisten kanssa jotka saavat oloni tuntumaan kevyeksi ja onnelliseksi. Minä rakastan, ja tulen rakastetuksi. Vaikka en rakastakaan perhettäni.

♥:lla teille, lukijani. Rakastakaa maailmaa, se rakastaa teitä takaisin.
[ps. itse en päässyt nyt ottamaan kuvia, en siis omista kuvia]

Tehdään huomisesta parempi

Eli, kiitos Baloo näistä kymmenestä kivasta lauseesta, josta sitten kirjoitan kymmenen tekstiä, joista tässä on jo ensimmäinen, tällä kertaa runon muodossa. Runo on lyhyehkö, eikä siinä ole loppusointuja. 

Otathan tästä kädestä kiinni?
Unohdetaan eilinen,
kaikki on kohta paremmin.
Hymyilethän vieläkin kuin aurinko,
pyyhithän huomennakin sateen pois?

Tehdään huomisesta parempi,
ei sorruta samoihin virheisiin.
Unohdetaan muu maailma,
viimeistään huomenna.

Sitten täällä on vain,
sinä ja minä,
ja meidän yhteinen oma elämä.