Hidden.

Hänen vihansa haudattuna,
kauniin ulkokuoren taakse.
Hänen pelkonsa piilotettuna,
vihreiden silmien taakse.
Hänen rakkautensa kuristettuna,
sydämen sisällä, odottamassa vapautusta.

Minä teen hänestä vapaan,
linnun, jolla ei ole kahleita.
Linnun, jolla ei ole häkkiä.
Linnun, jolla on omia mielipiteitä.

Mutta tämä kahlittu lintu,
se asuu minun sisälläni,
se tekee kuolemaa,
en halua että se kuolee,
se olen minä,
minun mielipiteeni,
minun ajatukseni,
ja minun tunteeni.

Ne haluavat vapaaksi,
ja vapaaksi ne pääsevät,
kun olen sinun seurassasi.
Kun ei ole mitään pelättävää.

Ne soivat kuin hellä pianomusiikkia
ja rockmusiikki samaan aikaan,
kuin iloisuus olisi tummia ja helliä säveliä.

Saving Me With

Mitä helvettiä mä täällä teen? Istun tässä kuluneessa penkissä, edessä pulpetti täynnä jotain vitun tuherruksii. Joku pallonmuotoinen ope selitti jostain yhdensuuntasist suorist ja puolet luokasta haukotteli. Sillä pallolla oli helvetin lamaannuttava ääni, jopa eturivin hiket alko väsyy siihe pälätykseen.

Voisin vittu täl hetkel olla sun kanssa, enkä vittu täällä räkäläs. Me voitais pitää vähän hauskaa. Ja sit syödä nachoi ja salsaa, ja sä voisit nauraa mulle ku se salsa on liian tulista. Me naurettais. Ja oltain vitun onnellisii, mutku mut raahattiin tänne, jonnekin vitun laitokseen, koska kuulemma esiaviollinen seksi vie vittu helvettiin, ja kuulemma sossujenkin mielestä oon vitun ongelmanuori. Ne usko joka ikisen paskalauseen ja sanan mitä mun porukat niille syötti, mut mä vannon, en oo ikinä vittu koskenukkaa huumeisii, en ees tiä mistä helvetistä mä sellasii repäisisin. Tupakkaaki mä olin vaan kokeillu, viinaan mä harvoin koskin, sillä sä olit olemassa, ja sä vihasit päihteitä. Tosin en vittuakaan välittänyt kotiintuloajoista, kotihommii tein vaa sillo ku olin yksin himas, mikä oli aika harvinaista. Tää yhteiskunta on muuttunut niin helvetin vittumaiseks, jos nuoret ei käyttäydy just niinku porukat haluu ne tungetaan sisäoppilaitokseen. Eikä tää tarkota sitä, että täällä ois vähän porukkaa, vaan koska me ollaan nuoria, me myöhästellään, me opetellaan elään, porukoilla menee hermo ja ne tunkee meidät tänne. Ja kun me ei uskota Jumalaan. Ja totta kai siihen pitää uskoa.

Ja täällä on vaan niin vitun ankeeta. Noitten silmät, jotka on ollut täällä kauemmin, ne vaan tuijottaa, niitten silmissä ei oo syvyyttä, ei enää toivoo. Osa vittu säikkyy, kun kuulee pienenkään äänen, joka viittaa sähköön. Ne oli ollu iha vitun liian monta kertaa istumas tuolissa, jossa ne sai sähköiskuja, kun ne ei osannu vastata oikein kysymykseen. Jos vittu sait kokeesta ala-arvosen ni se tuoli ja vaalee huone kutsu sua. Ja ala-arvonen tarkottaa tässä maailmas alle kasia. Huhut kerto, et osa oli kuollu niitten käsittellyyn kun ne ei ollu lopettanu ajoissa, tai ne nuoret ei ollu suostunu syömään sitä vitun soosia, jota ne kutsuu ravitsevaks ruuaks. Mä oon oppinut siihen etten enää oksentanu siitä saatanallisesta muusista. Monet uudet kattovat mua ihmeissään ja joku jopa rupes pelkään mua. Miten vitus lyhyttä tyttöä, jolla oli enkelin hiukset ja kasvot, ainakin sun mielestä, voi pelätä? Vittu kuinka mulla on ikävä sua. Sitä kuinka sun lämpimät kädet vaelsi ympäri mun vartaloa kun sä puhuit suloisia. Voi saatana, mun silmät totta kai haluu alkaa vuotaa keskellä luokkaa. Mun uskottavuus menis. Mä unohdan sut hetkeks ja kello soittaa ulkoiluhetken merkiks. Kuivaan mun silmät huomaamatta ja kiiruhdan pois luokasta.

Mä istun siinä saatanan kuluneella penkillä ulkona, korkeiden muurien vieressä. Vähän matkan päässä on vanha ja ruostunu portti. Munalukko portis aiheuttaa mulle kylmänväreet selkärangas. Hyi saatana. Lasken katseeni likaseen maahan, mut en kauaks aikaa. Se portti pitää saatanallista kitinää, kun se avataan. Ulkopuolelta astui harmaisiin pukeutunut johtajatar, jota harvoin näki. Harmahtuneet hiukset kiedottuna tiukalle nutturalle niskalle. Hänen korkojensa kopinan takana portista astuu tummahiuksinen poika. Vartalorakenne on hieman hento, mutta käsissä olevat lihakset viestivät punttisalilla vietetyistä tunneista. Mun sydän pomppaa kurkkuun kun poika kääntää katseensa muhun. Voi saatana. Se olet sinä. Mitä helvettiä sä täällä teet? Vitun urpo. Kuin varjo lähden seuraamaan sitä muijaa ja sua. Sä kannat parii saatanan painavan näköstä laukkua.

”Voi vitun kusipää. Mitä helvettiä sä teet täällä, saatana. Täällä on helvetin vaarallista, tajuuks sä?!” mä huudan sulle pää punasena, vessojen takana pusikossa. Sä tuijotat mua ensin pelästyneenä kuin pieni jänis metsästäjän edes. Mutta kun mä alan itkeä, vittu, itkeä, sä näytit huvittuneelta, hetken, mutta vaihdat ilmees heti huolestuneeseen. Sä et usein näe mun itkevän.
”Enkeli, miksi sä itket, miksi?” sä kysyt sun viattomal äänel. Se ei olis viaton enää kun oot viettäny täällä 3 vuotta.
”No hitto, täällä on helvetin vaarallista. Et sä kestä täällä.”
”Mä olen vahvempi kuin sä luulet. En mä muuten olisi tänne tullut.”
”Miks sä tulit, hullu?”
”En haluu et sä olet yksin. Me pärjätään täällä kaksin. Ja jos ei, me voidaan kuolla, yhdessä.”
”No vittu...”
”Hiljaa enkeli. Me päästään täältä pois kolmen vuoden päästä. Sä kuukauden aikaisemmin kuin minä.”
”Sä et pärjää täällä sitä kuukautta. Sä heikkenet täällä. Mä en voi vittu pelastaa sua.”
”Sinä olet enkeli, mä saan susta voimaa. Mä pärjään. Me pärjätään. Mä tulin nyt auttamaan sua, sillä enkeleitäkin pitää auttaa. Nekin ovat haavoittuvaisia, kato nyt käsiäsi.”

Ja mun kädes on polttomerkki, joka paljastaa mut. Ja nyt sun kädessä on samanlainen. Se saatanallinen merkki paljastaa meidät. Me ei päästäis yliopistoon, me vaan oltaisiin putkimiehiä ja bussikuskeja tai jotain vastaavaa. Hitto.

Meitä hyljeksittäis, ja vain koska mun porukat oli niin vittumaisia ja toi halus leikkiä jotain vitun sankaria. Lopulta me syrjäydyttäis ja jouduttais kerjään valtiolta rahaa. Vastineeks ne vaatii aikaa. Meillä kaikilla on vitun sisäinen kello, jossa on kuolinaika. Ite sä et sitä tienny, enne ku sä löysit sen, tai jotain. Ne halus vittu meidän elinaikaa.

”Mä löysin mun sisäinen kelloni, kun sä lähdit. Se on sellanen vanha kaappikello. Kun se pitää vetää, mun täytyy tehä jotain hienompaa.”
Mä katson sua, kohottaen toista kulmakarvaani.
”No? Kuolinaika?”
”En mä kerro.”
Me tuijotetaan toisiamme. Mun sisällä palaa. Me ei kuolla yhdessä vanhuuteen. Sä et saa kenenkään muun elinaikaa, ellet tee sitä ex tempore, tapat toisen hetken mielijohteesta. Sitä ei saanut suunnitella.

Vuosi kulu ihan liian hitaasti. Sä näytät kolme vuotta vanhemmalta kuin sun pitäis. mä olin vittu unohtanu kello-välikohtauksen. Mutta mulla on vielä kaks vuotta edessä. Mä haluan pois täältä perkeleellisestä vankilasta.

Mut mä en saatana löydä sua mistään, mun pitää puhua sulle jostain. Mä tarvitsen sua nyt. Sä katosit tänne, ja mä yritän vaan löytää sut. Kävelen niit karmasevia käytäviä yksin. Nuoret kattoo mua pelokkaasti ja ne kaikki väistyy mun tieltä. Mä vittu katon jopa sähkötuolihuoneeseen, ja meinaan alkaa itkeä.

Mut voi vittu sitä kauhua, joka nousee mun päähän kun löydän sut johtajattaren huoneesta. Huohottaen. Harmaa nainen makaa maassa. Mä lasken mun päässäni 1+1 ja vastaus on, että sä olit kuristanu sen naisen ja juonu sen huulilta naisen elinajan. Ja koska toi nainen teki yhteiskunnalle ”hyvää” se olisi elänyt pitkään, koska kohtalo oli määrännyt niin. Tätä sä et ollut harkinnut etukäteen. Sä olet järkyttynyt, me molemmat ollaan.

”Me. Juostaan. Vittu, kovaa. Pois!” mä kiljahdan, mutta se kiljahdus tukahtuu mun huulille kuiskaukseksi. Sä otat avaimen ja me kävellään käytävilä, ettei meihin kiinnitettäis huomiota. Me kävellään pihan poikki, sä näperrät sen saatanan lukon auki avaimella.

Ja sit me juostaan. Me piiloudutaan sellasee metsään, mikä me löydetään. Vittu me itketään molemmat. Sä vetäiset mut syleilyyn kun ollaan pudotettu meidän reput sammaleelle. Ja me suudellaan, peloissamme, mutta onnellisina.

How fast can it die

Miksi koko ajan minun sisälläni elää pelko. Pelko siitä että saatat kadota luotani, aina kun me riidellään, se kasvaa suureksi ja purskahdan kyyneliin. Et ole antanut pelolle mitään aihetta, se vain hengittää sisälläni, sisältäni, syö minua ja elää kuin syöpäläinen josta ei pääse eroon. Pelkään rakkautesi kuolemaa, koska olet se mistä minä hengitän, minä olen sinun loisesi, niin kuin pelko sisälläni on minun loiseni. Ilman sinua en voi hengittää ilman kipua, ilman sinua on kuin kala kuivalla maalla.

Kuinka sinä tuoksut houkutukselta ja turvalta samaan aikaan, sitä minä haluan hengittää. Se on minun luolani, jossa lymyän piilossa vihaisilta katseilta. Sinun kanssasi minua ei kiinnosta idiootit ja niiden heittämät kommentit. Sinulla on minut täysin lumouksen alla, olen kuin sinun sätkynukkesi, teen mitä määräät mukisematta koska olen niin hullun rakastunut sinuun, että saattaisin kuolla jos irrottaisit.

Tiedän kyllä lupauksesi, et päästä minusta irti ennen kuin niin itse haluan, mutta jos minut valtaa hulluus, hetkellinen mielenvajaus, ja haluan sinusta eroon? Tulisitko takaisin, pyytämättäni, koska en uskaltaisi pyytää. Sitten minä kuolisin. Kuolisin niin kuin puiden lehdet kuolee syksyllä, niin kuin hämähäkki jonka joku liiskaa. Minä kuihtuisin pois kuin musta ruusu ja sinä et enää näkisi minua. Luultavasti surisit, koska tietäisit, että olisin pysynyt hengissä jos olisin uskaltanut pyytää. Minun täytyy opetella, pyytämään.

When we stand together.

Kirpeä tuuli puhalsi Juuliaa kasvoihin, ja tyttö hautautui osaksi kaulahuiviinsa sisään. "Nyt sä näytät ihan joltain rosvolta Zacharias naurahti ja nappsi kiinni vaalean tytön kädestä. Juulian sydän pompahti, ja hento puna levisi hieman jo pakkasen punertamille vaaleille kasvoille. Juulia hautautui syvemmälle kaulahuiviinsa, peittääksen punansa.

Juulian ajatukst vaelsivat siihen päivään, kun hän oli tavannut Zachariaksen ensimmäisen kerran. Valokuvauskurssi oli juuri alkanut, ja heidän piti löytää koulusta jotain kuvattavaa, joten Juulialla oli kamera kourassa tämän pyöriessä käytävillä. Zacharias seisoi aulan portailla, syöpäkääryle sormien välissä, ja sitä poika kuljetti huulilleen, käytävässä leijaili tupakan hajua, ja savun pystyi näkemään silmillään. Ikkunasta paistanut aurinko oli laittanut pojan tummanruskeat hiukset kiiltelemään. Ajattelematta Juulia oli napannut kuvan ja poika oli käännähtänyt ääntä kohti. Zacharias oli kävellyt Juulian luo, ja Juulia oli meinannut alkaa pyytelemään anteeksi, mutta poika oli nopeampi. "Tiesitkö, ettei toisista saa ottaa kuvia ilman lupaa?" Zacharias virnisti, ja Juulia huomasi, ettei poikaa se oikeasti haitannut. Juulia otti uuden asenteen poikaa kohtaan ja jatkoi kiusoittelua. "Tiesitkö sinä, ettei sisällä saa polttaa?" Juulia naurahti ja istui valkoiselle pöydälle, joka oli naulakoiden alla. Zacharias irvisti, ja heitti tumppinsa ikkunasta.

Kun he olivat alkaneet olla enemmän yhdessä, Juulia oli pakottanut Zachariaksen lopettamaan tupakoinnin. He eivät seurustelleet, vieläkään, ja siitä Juulia oli katkera, hieman.

He nojailivat siltaa vasten. Silta oli täynnää lukkoja. He näkivät Tammerkosken, ja Hämeensillan. Zacharias siirtyi Juulian taakse, lukitsi hänet käsillään kaiteen ja itsensä väliin. Juulia tunsi pojan seisokin ja hellä hymy nousi hänen huulilleen. Jos totta puhutaan, hänenkin teki mieli. Samaan aikaan kuitenkin epävarmuus kasvoi, hänen sisällään kuin syöpä.

"Mitä me ollaan?" vaalea tyttö kysyi, mutta katseli edelleen vettä, ja sillalla käveleviä ihmisiä. Zacharias kumartui hieman, ja kuiskasi työn korvaan: "Pari." Ja Zacharias painautui Juuliaan kinni. Ja Juulian hiukset tuoksuivat kinuskilta.

Madness.

Mä tulen hulluksi, mielenvikaisuus alkaa mielikuvituksesta.

Nightmares.

Kerrankin olin päässyt eroon painajaisista, kummituksista mun päässäni. Niistä, joissa kylmä ja pitkäsorminen noidan käsi vetäisee mut sängyn alle ja syö miut. Joissa vahvat kädet kuristavat mut sängyn laitojen yli sänkyyni. Joissa sänkyni on täynnä hämähäkkejä. Luulin että olin jo aikuistunut, päässyt eroon tästä mielikuvituksesta, mutta nyt mä jo pelkään pimeää ollessani yksin. Mä odotan, että kohta ovi paiskautuu kiinni, tai auki, kuuluu askelia ja joku selittämätön  näkymätön olento hengittää mun kasvoihin, repii sitten sängystä ja vetää mut pimeyteen. Mä kuuntelen kaikkia niitä ääniä, joita kuuluu hiljaisessa talossa, odottaen, sydän hakaten. Mä odotan, että joku sytyttää talon palamaan. Tai joku ampuu muhun myrkkynuolia niin että mä tulen hulluksi ja kuolen lopulta sähkötuolissa.

Mun oloni on kertakaikkiaan turvaton, ihan kuin joku ilkeä äitipuoli olisi juottanut mulle lientä, joka saa aivot ylikierroksille, sydämen hakkaamaan, eikä mulla voi olla turvallinen olo. Joskus tuntuu kuin joku istuisi mun jalkojen päällä kun makaan sängyssäni, etten pääsisi karkuun, pois, ja sillloin piiloudun peiton alle, vaikka tiedän, alitajuntani tietää, ettei se auta mitään. Haluaisin hautautua sinne, ja unohtaa koko mielikuvitukseni, elää aikuisten maailmassa jossa kaikille asioille oli tieteelliset merkitykset, ja niille, joille ei ollut, niitä ei asioita ei ollut olemassakaan. Ei noitia tai aaveita.

Mä voisin ottaa imurin ja imuroida nämä mielipuoliset ajatuksen korvan kautta pois mun myrkyttyneestä mielestäni, sitten voisin olla aikuinen ja elää ilman pelkoa. Kaivautuisin pinnalle piilostani itsevarmana, kaikki ajatukseni olisivat omiani, eivätkä noidan liemen aiheuttamia. Olisin vahva ja itsenäinen, pystyisin nukkumaan yksin. Jos vain voisin...

Selfish fish.

Taas minä,
olin itsekäs.
En ajatellut sinua, iskin arkaan paikkaan.
Itkin, vaikeroin,
etkä sinä tullut luokseni.
Minun olisi pitänyt tulla sinun luoksesi.

Ilkeitä sanoja,
minut on vain kasvatettu tappelemaan.
Ymmärrä minua,
minun täytyy saada olla päivä prinsessa,
toisena sinun palvelijasi.
Ethän hylkää minua,
koitathan vain ymmärtää?

Haluan vain,
satuttaa itseäni.
Kun ajattelen itseäni,
voin pahoin.
Anna anteeksi.