Miksi en ottaisi askelta? Miksi en katsoisi alas korkealta, lentäisi alas? Miksi en varastaisi äitini lääkkeitä, ja kuolisi yliannostukseen? Kaikkeen oli vain yksi vastaus, äitini takia. En voisi tehdä sitä hänelle, vaikka emme olletkaan niin hyvissä väleissä enää. En voisi tehdä sitä hänelle sen jälkeen, kun mummini kuoli.
Mummi oli minulle todella tärkeä. Roolimallini. Maailman vahvin nainen. Mummi ei edes ollut vanha kuollessaaan, elämänsä voimissa todellakin oli. Mutta miksi hän oli sitten sairastunut rintasyöpään, joka oli levinnyt hänen kehoonsa? Eikö niin vahva ihminen ansainnut elää? Olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisi kuollut hänen puolestaan, mutta se ei oikeastaan ollut mahdollista oikeassa elämässä. Ei tässä maailmassa.
Kuolema taisi tykästyä mummiini, sillä hän vei äitinikin. Pian mummin jälkeen. Tällä kertaa kuolema oli itseaiheutettu. Olin juuri muuttanut pois kotoa, ja tulin hakemaan vielä viimeisiä tavaroitani, sekä palauttamaan avaimeni. Pysähdyin eteiseen katsomaan isäni kuvia, en ollut koskaan nähnyt koko miestä. Hänkin oli kuollut, mutta ennen minun syntymääni. Kuinkahan äitini oli jaksanut koko loppuraskauden ilman rakastaan?
Mikään ei ollut niin hirveää, ei edes mummin kuolleena näkeminen. Se näky oli jotenkin vain niin kamala. Äitini, roikkui keittiön kattokruunun koukusta. Kattokruunu oli aseteltu sohvalle ja paperinpala taitettu siististi sen viereen. Mummi sentään oli rauhallisen ja levollisen näköinen, äitini riippui surullisena, jotenkin kauhean näköisenä keskellä keittiötä. Ahdistus alkoi kasvaa, aina vain isommaksi palloksi mahassani, kunnes uskalsin edes avata kirjeen.
”Rakas Elisa,
tiedän ettei tämä ole sinulle oikein. Toivon ettet tule perässä, mutta jos tulet, Kuolema ottaa sinut ilosylin vastaan, minä ja mummi kyynelehtien. Minä tein tämän, aivan itseni vuoksi, itsekkäistä syistä, ja viime hetkillä luultavasti kadunkin päätöstäni. Kultaseni, ole ja pysy vahvana. Ei minulla ole muuta sanottavaa. Saat kaiken mitä omistan, olethan tyttäreni.
Haikein terveisin,
äitisi.”
Kyyneleeni kastelivat paperia, tiptap. Ahdistus, se suuri pallo minun mahassani, yritti nousta pitkin ruokatorvea ja tukehduttaa minut. Jotenkin taistelutahto alkoi heräilemään. Ei selviytymiseni puolesta, halusin vain itse olla se, joka minut tappaisi. Ei vanhuus, ei onnettumuus. Oma käteni.
Yksi, kaksi ja viisi askelta. Seisoin kuolleen äitini vessan ovella. Laskin käteni hiljaa, hitaasti kahvan päälle ja painoin sitä alaspäin. Klaks, kuului ovesta kun se aukesi ja riuhtaisin sen auki kokonaan. Tiesin tarkkaan mitä olin hakemassa, unilääkkeet ja masennuslääkkeet.
Taskuni täynnä lääkkeitä, kuljin ympäri taloa. Harhailen, tietämättä mistä etsiä. Etsiä juomaa, jolla saisin lääkkeet alas. Juomaa, jolla olisi petollinen vaikutus. Aivan, viinakaappi.
Kumosin muutaman, viisi lääkettä kurkkuuni. Putosin laskuista toisen kourallisen jälkeen. Oloni heikkeni, kaikki vain pyöri. Mutta ah, miten ihana tunne se olikaan! Kuinka hitaasti tunsin sydämeni lyövän hitaammin, kuinka veri kulki suonissani hitaammin. Kuinka aivoissa toiminta hidastui.
Se ei ollut kaunista niin kuin luulin. Se oli nopeaa, ohimenevää. Pimeys. Ei valoa tunnelin päässä. Vain ahdistuneisuuden synkkä syleily, karheaa kangasta alastomalla ihollani. Ja minä hoksasin, ettei ollut taivasta, ei helvettiä, vain Kuolema otti omakseen jokaisen, karheaan syleilyynsä. En löytäisi täältä mummiani, enkä äitiäni. Olisin ainiaan yksin, loputtomasti karheassa syleilyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti