Näiden tähtien alla // OSA 3

Kävelemme yhdessä isäni asunnolle, minä kovin hermostuneena, sinä viileän rauhallisena. Tiedän sinun pureskelevan purukumia, vaikka en sitä kuulekaan.  Käteni vapisee, kun yritän kurkottaa sitä kohti oven nappulaa, joka saisi ovikellon soimaan. Huomaat sen, nappaat kädestäni kiinni ja viet sen hellästi nappulalle. Kehoitat painamaan, mutta koska pidättelen kättäni poissa sen luota. Hellästi ohjaat sormeni painamaan sitä nappulaa, hyppäät äänen jälkeen hieman taakseni, mutta kuitenkin näkyviin. Niin, että minä jään etualalle.

Isäni avaa oven pahaa aavistamatta, ja häkeltyy nähdessään minut. En ylläty, ja alan kakomaan suustani jotain ”anteeksi” ja ”Tampere” sanojen välimuotoja ja köhimistä. Isäni katse harhailee taakseni ja se muuttuu tuimemmaksi. ”Vai niin”, hän köhäisee, katsahtaa minua päästä varpaisiin ja kysyy kohteliaasti, haluaisimmeko kahvia. Olen kieltämässä, mutta melkein huudahdat päälleni, että kyllä kiitos. Mieleni tekee tukkia suusi ja raahata sinut takaisin hissiin. Valitettavasti isäni väistyy ovelta ja kutsuu meidät peremälle. Huokaisen.

Hipelet kättäni pöydän alla. Sinä puhut ja hymyilet isälleni, valittelet kuinka äitini asuu niin kaukana. Yllättäen teillä synkkaakin yhtäkkiä hyvin, liekö sittenkin isä ilahtunut siitä, että jäin Tampereelle. Se on kuitenkin selvää, etten enää isän luona saanut asua. Öiset örvellykset, jotka olivat kyllä jääneet vähemmälle viime aikoina ja loputtomat peliyöt jätkien kanssa ajoivat minut pois tämän luota. Silti huomaan kuinka kitkerästi isä suhtautuu asioihin, jotka viittaavat minuun ja sinuun.

Pois lähtiessämme isäni vetää minut luokseen ja lausahtaa: ”Hän on hyvä tyttö. Pidäkin hänestä hyvää huolta äläkä aiheuta samanlaisia ongelmia kuin minulle ja äidillesi”. Hymyilen kohteliaasti isälleni ja lupaan asian. Me kävelemme tämän jälkeen käsi kädessä auringossa pois paikalta, molemmat hymyillen. Sinä jopa kikatit hieman.