Vihreiden kukkien niitty

Tyttö katsoi tummilla silmillään poikaan. Hyvin vakavana, mutta silmät eivät olleet kosteat. He istuivat graffittien keskellä, yksin, sillä oli jo pimeää. Kaikki pelkäsivät pimeää. Molemmat nuoret olivat polvillaan, katsoivat toisiaan suoraan silmiin, pitivät käsistä kiinni.

"Ajattele, Mihkal, tuolla jossain on jotain kaunista. Ei lainkaan niin kuin täällä. Siellä on puita, tummanvihreit' ja vaaleanvihreitä. Ja eläimiä, muistatko pikkuveli, meidän vanhan koiran? Kaikki eläimet ovat paenneet sinne, mutta ihmiset eivät pysty luopumaan tavaroistaan. Sinne ei ole järkeä viedä meidän tavaroitamme, siellä ei ole sähköä. Kadut ovat täynnä roskaa, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Kukaan ei muista miten kasvit loistivat sateenkaaren väreissä, kuinka missään ei ole harmaata. Mutta minä muistan, ja tiedän etteivät muistoni ole unta, sillä olen nähnyt kuvia kirjoissakin suljetussa kirjastossa. Ajattele rakas Mhikal, miten iloinen olisit, kun piiloleikkiä leikkiessämme pystyisit piiloutumaan pensaaseen etkä roskakasan alle? Kuvittele, kuinka mukavaa olisi poimia äidin haudalle kimppu keltaisia, sinisiä ja punaisia kukkia. Mieti, kuinka voisin kietoa itselleni päähän kukkaseppeleen. Ajattele suuri havumetsä. Tiedätkö mitä ovat havupuut? Puita, joilla on piikikkäät lehdet. Niin, piikikkäät lehdet! Suuri metsä, jonka pohjana on sammalpeite, suuri ja pehmeä vihreä matto, joka peittää alleen kivet ja juuret. Sinnikkäät pikkupensaat tunkevat tämän maton läpi, ja puut kohoavat moien metrien korkeuksiin tehden päälles rakoilevan katon, joka peittää osaksi taivaan. Auringonsäteet kuitenkin levittäisivät oranssia valoaan metsään luoden siitä taianomaisen. Niin, ei olisi harmaita pilviä auringon edessä. Vain joskus mustia, josta sataisi vettä. Muuten vain vitivalkoisia ohuita hattarapilviä. Ei enää taloja, asuisimme luonnossa kuin villieläimet. Voisimme syödä marjoja ja juuria ja kaikkea mitä löydäme. Sammalpeitteen seassa on valkoista sammaletta, jäkälää. Marjapensaat taistelisivat sammalta vastaan. Tuntuisi mahtavalta kävellä paljain jaloin sammalta pitkin syvemmälle metsään. Ja juuri kun aurinko on korkeimmillaan, löytäisimme aukion. Niityn, jolla kasvaa pitkää vaaleanvihreätä heinää. Seassa kukkisi valtoimenaan rikkaruohot, voikukat. Siellä olisi myös nitä pieniä keltaisia ja sinisiä kukkia, joiden nimeä en muista. Peura säikähtäisi meitä karkuun ja me makaisimme heinällä. Meidän ei tarvitsisi pelätä enää aseita tai tuhoa. Keskellä sitä metsää se olisi meidän oma pieni taikapaikka, turvapaikka, joka kimaltaisi auringonpaisteessa. Kuvittele, Mihkal..."

Poika katsoi lumoutuneena siskoaan ja he nousivat, yhdessä, ilman sanoja samaan aikaan. Nämä lapset, hylätyt, näkivät auringonnousun himmeänä harmaiden pilvien takana. He tiesivät, että oli lähdettävä. Edes yritettävä. He hylkäsivät kaiken pahan ja toivoivat löytävänsä taikamaansa.