Tytisen kun ajattelenkin. Ajattelenkin asiaa. Sitä yhtä pientä asiaa, joka pilata elämäni suurimman unelman, suurimman haaveen, suurimman toiveen. Asian, jonka olen aikonut toteuttaa, ja hyvällä matkaa kohti määränpäätä. Mutta. Sitten on tämä asia. Se pienen pieni asia, joka voi vetäistä minut syvälle maankoloon, ilman mitään havaintoa elämästäni, ilman mitään tietoa tulevaisuudesta.

Minä aivan varmasti ahdistuisin. Ahdistuisin kuin pieni siili epämääräisen uhan kohti tullessa ja menisin kuoreeni, pistäisin jokaikistä joka yrittäisi lähelleni. Hus pois! 

Ovi paiskattiin auki ja tyttö havahtui lattialla. Tämä nosti päätään, mutta vain hieman, jotta tulija ei näkisi tämän itkun tahrimia mustia silmiä. Tyttö kiristi otettaan ja veti polviaan lähemmäs rintaansa. Huomatessaan, kuka tulija oli, tämä hennonsi otettaan, näytti jopa avautuvan, mutta käänsi katseensa maahan ja nopealla liikkeellä pyyhkäisi silmiään. "Hei, onko sulla joku?"

Minä olen perfectly fine. Käteni vain eivät. Ne eivät halua ilmiselvästi toteuttaa pitkäaikaista unelmaa, vaan koittavat estää sitä kaikin voimin. Päättivät olla allergisia ja yliherkkiä, ihan vain, jotta en pystyisi katsomaankaan keittiöön päin. 

"Ihan okei". Piste jäi leijumaan ilmaan ja poika tuijotti hetken tyttöä kiinteästi. "Etkä ole", tämä päätteli ja istahti rennosti tytön viereen ja vetäisi kainaloon. "Mikä meidän pikkusiilillä on?" poika leperteli, koitti saada tytön nauramaan. Tyttö vain valahti tämän syliin, tuijotti vastakkaista seinää.

Ei tätä ääneen pysty sanomaan. Kuolen mieluummin. Hus pois minäkin!

Poika vain piti tyttöä siinä, odottaen. Häntä ei haitannut odottaa. Hän odottaisi, koska hän rakasti sitä tunnetta, onnistumisen tunnetta. Sitä tunnetta, kun sai pienen siilin muuttumaan joksikin muuksi ja kertomaan murheensa. Sai sen pienen siilin elämään.