Katsoin sinua hymyillen, kun nukkuville kasvoillesi lankesivat ensimmäiset auringonsäteet. Olin kietoutunut osaksi yhteiseen peittoomme, ja kurotin lattialta äänettä vaatteitani. Mustien alusvaatteiden lisäksi sinun sininen paitasi eksyi päälleni. Olin runsaasti sinua pienempi, joten hukuin siihen.
Kun silitin kullanhohtoisia suortuviasi, avasit syvänmeren väriset silmäsi. Niiden väri toi aina mieleeni tuman veden, ei sellaista turkoosia etelän merivettä, vaan tummaa, kuin kylmää jäävettä. Pystyin eksymään silmiisi useasti päivän aikana, hukuttauduin niihin. Punertavat huulesi kaartuivat hennosti ylöspäin, ja suutelin sinua nopeasti.
Painauduin tiukasti kiinni kainaloosi, se oli turvapaikkani, sitä ei kohtalo saanut viedä minulta. Se saisi viedä rahat, talonkin, mutta tämä oli se paikka, asia, joka oli minulle oikeast tärkeä. Ei seksin, ei fyysisen puolen takia. Vaan henkisen, sillä olit osoittanut minulle, että sielunkumppanit ovat todellisia. Että se oikea on olemassa. Eikä sitä pidä etsiä, vaan se kävelee sinua vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti