Hän istui, koko koulun edessä,
mustat kajaalit silmissään,
mustiksi maalatut huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
Mustassa hupparissaan,
mustissa farkuissaan.
Hitaasti hän alkoi soittaa,
hennosti, selloa,
mutta ääni oli iskevä.
Surumielinen, synkkä.
Melodia karkoitti kaiken ilon salista,
pakotti jokaisen kuuntelemaan.
Se paotti ajattelemaan,
itseään,
ja muita.
Sali istui täysin hiljaa,
osa silmät kiinni,
nauttien.
Osa tuijottaen,
järkyttyneenä, yllättyneenä.
Ja kun esitys loppui, verhoista kiitti pieni, valkoinen hiiri.
Kukaan ei taputtanut.
Ilman ääniä, ilman kumarrusta,
hän poistui lavalta.
Hymyillen salaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti