Hän juoksee, tuolla, niityllä. Haalistuneessa kukkamekossaan hän juoksee, balettitanssijan askelin. Valaiseva hymy kasvoillaan. Se hymy vain levenee entisestään, kun melkein pilvettömällä taivaalta putoaa sadepisaroita. Taivaan rannalle piirtyy haalea sateenkaari. Vaikka hänen vaaleita paljaita jalkoja särkeekin, paleltaa, hän jatkaa kaunista tanssiaan aamussa. Tanssia täynnä iloa, elämänhalua. Tanssia täynnä intohimoa, rakkautta. Se tanssi on hellää, koskettavaa. Se saa sydämen pysähtymään, tuijottamaan. Se saa leuan loksahtamaan.
Tuuli tarttuu kiinni mekkoon, tuuli yhtyy taidokkaaseen tanssiin, jossa ei ollut koreografiaa. Se tuli suoraan sydämestä.
Tanssiessaan hän tunsi olevansa vapaa, tunsi lentävänsä kuin perhonen. Tyttö avasi tiukan kalanruotolettinsä, ja niin ruskeat hiukset yhtyivät tanssiin.
Se tanssi päättyi halittuun polvilleen kaatumiseen. Tyttö katosi korkean heinän sekaan. Poskelle vierähti suolainen kyynel, joka sekoittui sadeveteen. Se oli ilon, onnen kyyne. Häntä eivät haitanneet mutaiset jalat, likainen mekko tai kastuneet hiukset. Tämä oli kaunista. Hänen oma maailmansa. Tanssi, sade, aamu, kukkamekko, vapaus. Tämä oli raskasta, tärkeää, ennen kaikkea omaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti