Jalat kantavat minua eteenpäin, vaikka niitä kivistääkin. Hengitys on tiheää ja tuntuu raskaalta. Saappaat uppoavat mutaan askel kerrallaan syvemmälle. Pysähdyn vain hetkeksi, katsomaan pystyssä olevaa lamppua. Lamppu valaisi tietä yksinäisenä keltaisella valollaan. Se sai vähätkin lumenrippeet loistamaan hieman kellertävinä. Pyyhkäisen kädelläni otsaani, pieniä hikipisaroita, mutta en anna niiden häiritä. Pakotan  jalkani liikkumaan eteenpäin, nopeutan askeliani.

Polun pimetessä en näe enää pikkuruisia askeleita. Polku on sotkeutunut muutenkin sohjoksi, joten jäljittäminen alkaa käydä hankalaksi. Nopeutan askeleeni juoksuun, ja jatkan polkua eteenpäin. Juoksen, aina vain pidemmälle metsän syvyyteen. Kuuset alkavat kurotella polulle, tunkeutua naamalleni, ne yrittävät karkottaa minut tästä metsästä, suojella menninkäistä. Pysähdyn. Seison hetken polulla, paikallani, ja takaani kuuluvat toiset askeleet. Hän on saanut minut kiinni. Minun ei olisi pitänyt pysähtyä.

En antanut sen häiritä, jatkoin syvemmälle metsään. Vaikka tämä kaikki oli vain kilpailua, kyseessä oli silti tyttöystäväni henki; me kipeästi tarvitsemme kilpailun voittorahoja. Häntä ajattellessani kyynelet matkustavat kanavistaan silmiini, vaikka en halunnutkaan niiden tulevan esiin. Entä jos hän huomaisi että itken kesken kilpailun? Hän luulisi että olisin luovuttanut.

Joten minä jatkan eteenpäin tunkeudun metsänsiimekseen, kunnes löydän sen menninkäisen.