torstai 26. huhtikuuta 2012

Kertomus näkymättömästä otuksesta

Ne katoaa, tärkeät, pois. Mutta hänellä on Matlhinae. Hän, siis Mathlinae, ei ole kaunis. Hän ei ole kilttikään, muille kuin tytölle. Muille Matlhinae on näkymätön. Kuin pienten lasten mielikuvitusystävä, mutta Mathlinae osoittaa olemassa olonsa kepposilla. hän on tytön ystävä, joka ei hylkää. Ihmiset ovat petollisia, joten hän ei ole ihminen. Siksi tyttö valitsi hänet ystäväkseen. Mathlinae on otus, olento. Jonkinlainen ilkeä haltia. Pitkät, suipot korvat ja terävät kynnet, kuin lepakolla. Nopealiikkeinen ja aivan liian laiha. Niin laiha, että vääristyneet luut näkyivät ihon läpi. Vääristyneet, kuin Mathlinae olisi jäänyt auton alle ja selvinnyt hyvin kiemuraisena luukasana hengissä. Ihon väri lähenteli jo harmaan kimaltelevaa, poskipäät kiilsivät hieman punertavina. Silloin kuin he, tyttö ja Mathlinae, juoksivat yhdessä metsään, karkuun maailmaa, nämä posket muuttuivat tulenpunaisiksi silmien mukana. Mathlinaeta oli helppo tulkita silmien värin perusteella. Jäänsininen kuvasi rauhallisuutta, punainen kiihtymistä ja kun silmät olivat oranssit kuin vaahteranlehdet syksyllä, oli pulassa. Tuo väri nimittäin kuvasi vihaa. Sitä ääretöntä vihaa, mitä oli jo valmiiksi Mathlinaen sisällä. Siihen vihaan oli lisätty tytönkin mahdoton viha koulua kohtaan. Yhdessä viha oli suuri kuin valtameri, suuri kuin pilvetön taivas. Tämän vihan voimilla Mathlinae näyttäytyi tytölle, ja toteutti kepposensa. Kerran tyttö löysi aamulla sängystään marsunsa kuristettuna. Siihenkin Mathlinae oli tarvinnut heidän yhteistä vihaansa. Sitä edeltävänä päivänä tyttö oli suututtanut Mathlinaen, ja tämä oli kostanut sen tytölle.

Tyttö kyllä epäili välillä otuksensa olemassaoloa. Joskus se ei ilmestynyt moneen päivään, joskus joka toinen minuutti.

Tytön äiti oli pakottanut tytön käymään koulun psykologilla. Eihän noin vanhoilla sopinut olla mielikuvitusystäviä. Yläasteikäinen olihan melkein jo aikuinen. Istunnot olivat pelkkää huutoa, ei mitään muuta. Tyttö huusi, kuinka Mathlinae oli olemassa, kertoi marsustaan uudelleen ja uudelleen. Psykologi sanoi kaiken olleen vain mielikuvitusta ja kuvitelmaa: marsu oli kuollut aivan normaalisti.

Eräänä päivänä, kun yhdeksäs luokka loppui ja kesäloman autuus ja odotus alkoi, Mathlinae lakkasi ilmestymästä. Naapuriin muutti hiljainen taiteilijapoika, joka oli tytön sukulaissielu. Mutta he olivat vain ystävä, kumpikaan ei nimittäin ollut kiinnostunut mistään enemmästä.

Tyttöä alkoi pelottaa, kun Mathlinae ei ollut ilmestynyt kuukauteen, mutta toisaalta, tyttö ei tarvinnut häntä enää. Hänellä oli uusi ystävä. Nyt hänkin oli petollinen ihminen. Joskus iltaisin tyttö saattoi miettiä, mitä Mathlinaelle oli tapahtunut.

12. päivä heinäkuuta saapui kirje, jossa kerrottiiin, että tyttö oli päässyt valitsemaansa lukioon. Silloin hän lopullisesti unohti Mathlinaen. Eikä mitään pahaa tapahtunut, eikä ollut tapahtunut koko kesänä.

He istuivat kaksin katolla, syöden colapullokarkkeja, niitä, mitkä ovat puoliksi vaaleanpunaisia ja puoliksi turkooseja. Ne tuntuivat kirpeiltä suussa ja poika virnisteli. Tämä kuitenkin vakavoitui ja kysyi Mathlinaesta. Tyttö hätkähti, koska ei muistanut maininneensa tästä pojalle, mutta kertoi suurin piirtein kaiken. Poika kuitenkin esitti tarkentavia kysymyksiä tavanomaisella tavallaan, joten tyttö kertoi loputkin. Silloin se ajatus iskeytyi hänen päähänsä kuin talvella heitetyt lumipallot alakoulun pihassa. Entä jos psykologi oli osaksi oikeassa? Jos Mathlinaeta ei ollut olemassa oikeasti, ja tytön sekainen mieli, toinen persoona, oli aiheuttanut kepposet. Tyttö oli omin käsin kuristanut marsunsa, piirtänyt kellariin tekoverellä sairaita kuvioita. Hän oli repinyt vaatehuoneesta kaikki lakanat silpuksi ja kaatanut yöllä maitoa vihaamansa ihmisten päälle. Tyttö oli päästänyt koiran karkuun keskellä yötä.

Hän alkoi itkeä. Hän vihasi itseään, kiusaajiaan, hän vihasi vanhempiaan ja opettajiansa. Mutta ei enää purkautunut sinä sairaana persoonana, kun sitä ei ollut. Viha vuosi kyynelinä, muuttui suruksi. Se valui vetenä silmistä ja kuului valituksina pojan paitaa vasten. Aurinko alkoi laskemaan, kun poika sai selville mitä tyttö ajatteli. Karkit tippuivat maahan kuin vaaleanpunasininen sade. Kädet kiertyivät tiukasti tytön ympärille ja lohduttivat sanattomasti. Mikään ei ollut tytön vika, vaikka tämä olikin antanut muiden myrkyttää mielensä. Kaikki oli vain tapahtunut ilman, että ammattiauttajakaan osasi edes arvata. Tai sitten hän oli arvannut, muttei halunnut uskoa siihen itsekään.

Huutaen hyvin vihaisella äänellä tytön äiti komensi hysteerisen tytön, ja tätä lohduttavan pojan, alas katolta.

Ylihuolehtivainen, mutta ei niin tarkkanäköinen äiti luuli pojan aiheuttaneen tytön hysterian. Tämä kielsi tyttöä tapaamasta poikaa pidettyään pojalle saarnan naisten herkkyydestä. Tyttö yritti kertoa äidilleen kaiken, mutta tämä ei halunnut uskoa, tai edes kuunnella, että hänen enkelinsä olisi tehnyt jotain pahaa. Äiti vain uskoi tytön yrittävän suojella poikaa, jotta tyttö saisi lisää huonoja vaikutteita pojalta. Kun poikaa ei näkynyt enää pihapiirissäkään, Mathlinae palasi tytön luokse, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan.

2 kommenttia:

  1. http://my-paradisecircus.blogspot.com/2012/04/liebster-blog.html

    sait palkinnon :)

    VastaaPoista
  2. no eihän se mikään pakko olekkaan :)

    VastaaPoista