Väsymys painaa vartaloa ja erityisesti silmäluomia, mutta kun painan silmäni kiinni aikeissani alkaa nukkua, aivoni heräävät. Ne alkavat juosta ylikierroksilla ja valvottavat minua. Oikeasti haluaisin nukkua, mutta en uskalla, enkä pysty siihen.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jossain vaiheessa aloin vain pelkäämään pimeää. Nykyään en pysty nukkumaan yksin, ellei vieressäni ole koiraa ja eteisessä valo päällä. Tunnen itseni aivan lapseksi, mutta jokin yksinolossa saa sieluni rauhattomaksi. Olen turvaton, olen ilman tukea. Seison omilla jaloillani, enkä haluaisi. Mitä jos jotain oikeasti tapahtuu? Siitä minä en selviä. 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

//Aion ehkä elvyttää tämän blogin, pikkuhiljaa. Jos teillä on abstrakteja tai tarkkoja ideoita, mistä haluaisitte mun säveltävän tarinan, lauselman tai  jotain, otan niitä mieluusti vastaan. Jos siellä vielä on joku. 

Sisälläni kytee pieni ääni, joka kuiskii ikäviä asioita. Se kertoo että ennen minua olisi halattu lujemmin, suudeltu intohimoisemmin, kuunneltu enemmän, ikävöity päivänkin jälkeen. Se saa pallon juuttumaan kurkkuuni ja silmäni kostumaan. En minä halua ajatella näin. Se on vain väärin.   Olemmeko me muuttuneet? Vai olemmeko vain nyt jättäneet vaaleanpunaiset lasit jälkeemme? Haluan ne takaisin, haluan kelata vain ajassa taaksepäin ja nostaa maasta ne.

Haluan taas tuntea perhosia kun jään bussipysäkkisi kohdalla. Haluan taas sävähtää kun kosketat kättäni. Haluan että kiedot kätesi ympärilleni lujasti ja aivan yhtäkkiä ja kerrot rakastavasi minua paljon. Haluan taas tuntea oloni erityseksi, haluan tuntea oloni rakastetuksi. Haluan taas tuntea perhosia kun jään bussipysäkkisi kohdalla. Haluan taas sävähtää kun kosketat kättäni. Haluan että kiedot kätesi ympärilleni lujasti ja aivan yhtäkkiä ja kerrot rakastavasi minua paljon. Haluan taas tuntea oloni äin ja nostaa maasta ne. Haluan taas tuntea painautua sinuun kiinni kuin en olisi ikinä tehnyt sitä.

Ärsytät minua, mutta en voisi elää ilman sinua. Illalla taas nukahdan viereesi pettyneenä, kun käännät selkäsi.

Miljoonia ääniä, jotka muodostavat ympärillesi maiseman. On ihmisten ääniä, autojen jarrujen vikinää, moottorin murinaa ja laitteuden hurinaa. Radio pauhaa ja bussi ajaa ohitse. Maisemaan kuuluu melu, joka hellii jollain tapaa korviasi. Radion puhe muuttuu musiikiksi ja ihmisten äänet hiljenevät, ainakin hetkeksi. Jostain kuuluu veden ääntä, kuin se valuisi. Missä sinä olet?

Minä haluan ottaa ajatuksesta kiinni, kun se eksynyt korvistani sisään minun aivoihini, joissa on muuten niin tyhjää ja yksinäistä, kun siellä huutaa vain yksi ääni. Haluaisin kirjoittaa paperille maailman kaatavan novellin, novellin joka saisi kylmimmänkin sydämen itkemään ja riipimään itsensä rikki tuskasta. Haluaisin kirjoittaa novellin, josta kaikki kunnioitetuimmat kirjoittajatkin olisivat kateellisia. Kun suljen silmäni, näen itseni juoksemassa, minä yritän ottaa niitä sanoja kiinni, sillä ne tuntuvat karkaavaan liian herkästi. Ne tuntuvat vain liitävän jonnekin tuonne toiselle puolelle, josta niitä ei saa kutsuttua takaisin paraskaan noita-akka. Silmieni takana sanoilla on siivet, korvat ja silmät, ja ne tietävät tarkkaan mihin ne haluavat liitää. Ja se paikka ei todellakaan ole minun epäpätevä pääkoppani, vaan jonkun maailmanluokan kirjailijan, jonka kirjoja käännetään maailman jokaiselle kielelle ja kirjoja myydään ensimmäisessä yössä ainakin miljardi kappaletta. En sitten tiedä, kuka niille solmi tuon siteen silmille, kun ne ovat minun hiusteni seassa kuiskien tarinoitaan ja tavujaan, yksi kerrallaan. Lopulta ne supattavat niin pienellä äänellä, että hädin tuskin kuulen niitä, ne kertovat kirjaimiaan, epämääräisessä järjestyksessä jotta joutuisin ne itse järjestämään.

Yritän puristaa silmäni tiukemmin kiinni ja lasken kipeytyneet sormeni näppäimistölle. Maanittelen sanoja, kehuskelen niitä, imartelen, jotta ne paljastaisivat salaisuutensa minulle. Mitä minä kirjoitan seuraavaksi? Mitä sanoisin? Onko minulla enää sanottavaa? Onko teillä minulle jotain kerrottavaa? Nuolaisen rohtuneita huuliani ja painan hitaasti palovammaisen vasemman käden etusormen näppäimelle ”e”, joka tuottaa tuskallista kipua ja poltetta, ja joudun hylkäämään hetkeksi kannettavan rakkaani, tietopankkini ja kirjoitustyyssijani. Palatessani hanan luota, kun suljen silmäni, saan huomata, että sanat ovat jo lentäneet varmaankin toiselle puolelle pyöreätä Maata, ehkäpä Kuuhun tai jopa toiseen aurinkokuntaan. Minä kiroan ja otan jääkaapista kylmän siiderin, jonka avaamisen ääni saa jopa pienen hymyn karehtimaan huulilleni.

Olen pieni siili, 

joka käpertyy piiloon.

Olen pieni keiju,

jonka tuuli vie mukanaan.

Olen kevään kaunis kukka,

joka kuolee lumen saapuessa.

Olen kylmät jalat peiton alla,

jotka lämpenevät sinun omistamistasi.

Olen tuittupää Pikku Myy,

joka heltyy sinun otteessasi.

Hän on joutunut aina katsomaan vierestä, kun rakastettu hymyilee toisen kanssa. Hän on joutunut jäämään yksin, kun rakastettu juoksee kauhuissaan karkuun. Nytkin, hän katselee kolostaan surullisena taloa kohti, jossa rakastettu leikkii toisen kanssa. He nauravat ja juoksevat pihapiirissä.

Mutta hänet on luotu tähän maailmaan yksinäisenä, joten hän jääkin yksinäiseksi. Rakastettu pelkää vain enemmän, jos hän seuraa. Hän toivoisi vain olevansa niin kuin se toinen: normaalin pyöreä ja pieni sekä rakastettava. Mutta hän oli möykky, iso ja musta, ennen kaikkea kylmä. Ja se kylmyys seurasi häntä joka paikkaan, jäädytti kaiken ympärillään, jopa kesäisin. Hän oli kaiken elävän tuho; mutta täysin haluamattaan. Mutta, miten kukaan sitä voisi ymmärtää, sillä kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään. Hän ei puhunut samaa kieltä kuin muut. Näin hänet oli luotu yksinäiseksi.

Hän laahusti eräänä talvena kohti roviota, sitä, missä kaikki näkyvät ja näkymättömät talven otukset juhlivat, tanssivat ja pitivät hauskaa. Hänkin halusi pitää hauskaa. Sitä paitsi, hän oli nähnyt rakastettunsa yksin, täysin yksin, talvessa, mikä oli eriskummalista. Häntä ei yleensä näkynyt talvisin. Hän toivoi löytävänsä rakkaansa sieltä. Jännitys ja odotus saivat toki hänet unohtamaan, että häntä pelättiin. Hän tappaisi tulen, jos haluaisi lämmitellä. Lopputulos oli, että hän pelästytti kaikki pois, ja tuli sammui. Hän vain yritti tarttua sulhoansa kädestä.

Eikä hän edes tiedä, tietääkö suloisuus hänen tunteistaan. Eihän ole ikinä saanut kerrottua, miten hän edes kertoisi. Ei hän voinut kirjoittaa kirjettä, ei puhua. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi saanut vietyä kirjeen; hän olisi tappanut kaikki kasvit pihapiiristä. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi voinut puhua; rakastettu olisi juossut häntä karkuun.

Hän on katkera maailmamme, mutta ei halua siltikään käyttää ”voimaansa”. Hän ei halunnut kostaa kenellekään, ainakaan rakkaallensa. Hän oli vain surullinen, aivan täysin surullinen. Yksinäinen, surumielinen ja musta mörkö.

//Jos joku keksi ketkä tämän tarinan inspiroivat voi kertoa C; 

Näiden tähtien alla // OSA 3

Kävelemme yhdessä isäni asunnolle, minä kovin hermostuneena, sinä viileän rauhallisena. Tiedän sinun pureskelevan purukumia, vaikka en sitä kuulekaan.  Käteni vapisee, kun yritän kurkottaa sitä kohti oven nappulaa, joka saisi ovikellon soimaan. Huomaat sen, nappaat kädestäni kiinni ja viet sen hellästi nappulalle. Kehoitat painamaan, mutta koska pidättelen kättäni poissa sen luota. Hellästi ohjaat sormeni painamaan sitä nappulaa, hyppäät äänen jälkeen hieman taakseni, mutta kuitenkin näkyviin. Niin, että minä jään etualalle.

Isäni avaa oven pahaa aavistamatta, ja häkeltyy nähdessään minut. En ylläty, ja alan kakomaan suustani jotain ”anteeksi” ja ”Tampere” sanojen välimuotoja ja köhimistä. Isäni katse harhailee taakseni ja se muuttuu tuimemmaksi. ”Vai niin”, hän köhäisee, katsahtaa minua päästä varpaisiin ja kysyy kohteliaasti, haluaisimmeko kahvia. Olen kieltämässä, mutta melkein huudahdat päälleni, että kyllä kiitos. Mieleni tekee tukkia suusi ja raahata sinut takaisin hissiin. Valitettavasti isäni väistyy ovelta ja kutsuu meidät peremälle. Huokaisen.

Hipelet kättäni pöydän alla. Sinä puhut ja hymyilet isälleni, valittelet kuinka äitini asuu niin kaukana. Yllättäen teillä synkkaakin yhtäkkiä hyvin, liekö sittenkin isä ilahtunut siitä, että jäin Tampereelle. Se on kuitenkin selvää, etten enää isän luona saanut asua. Öiset örvellykset, jotka olivat kyllä jääneet vähemmälle viime aikoina ja loputtomat peliyöt jätkien kanssa ajoivat minut pois tämän luota. Silti huomaan kuinka kitkerästi isä suhtautuu asioihin, jotka viittaavat minuun ja sinuun.

Pois lähtiessämme isäni vetää minut luokseen ja lausahtaa: ”Hän on hyvä tyttö. Pidäkin hänestä hyvää huolta äläkä aiheuta samanlaisia ongelmia kuin minulle ja äidillesi”. Hymyilen kohteliaasti isälleni ja lupaan asian. Me kävelemme tämän jälkeen käsi kädessä auringossa pois paikalta, molemmat hymyillen. Sinä jopa kikatit hieman.

Näiden tähtien alla // OSA 2

Istun sängylläsi alasti, sinä nukut vieressäni suloisesti peittoon kääriytyneenä. Puhelimessa välkkyy seitsemän vastaamatonta puhelua ja viisi viestiä. En uskalla avata viestejä. En uskaltanut myöskään vastata puhelimeen, vaikka kehoitit. Minä vain suutelin sinua, vein käteni lantiollesi ja kaikki tapahtui. Niin kuin aina ennenkin. Noukin puhelimen käteeni, katselen sitä ja avaan viestin. ”Missä olet?” ”Juna tuli juuri, missä sinä olet?” ”Onko sinulle tapahtunut jotain?” ”KRISTIAN, vastaa puhelimeen!” ”Alan oikeasti huolestua nuori mies!”

Painan vihreää luuria nimen ”äiti” kohdalla. ”Hei. Mä jään Tampereelle Noran kanssa.” Puhelin toisessa päässä muodostuu hiljaisuus, ja kuvittelen kuinka äitini seisoo keittiön ikkunan edessä suu auki, tuijottaen rakasta pihaansa, joka on varmaankin lumen peitossa. Lopulta langan päästä kuuluu hiljainen ääni, josta kuulen selvästi pettymyksen. ”Oletko kertonut isällesi?”

Enhän minä ole kertonut isälleni. Lupasin kyllä äidilleni, että menen käymään, ilman sinua tai sinun kanssasi. En tiedä, haluaako äitini että sinä tulet. Unohdan kuitenkin kaiken, ainakin hetkeksi, sillä lämmin käsi silittää selkääni. Sinun kätesi. Sinun täysin suloinen kätesi, jossa on sirot sormet.  Sirot sormet, joissa kasvaa pitkät, kulmikkaiksi viilatut kynnet. Kulmikkaat kynnet, jotka hellästi raapaisevat, jotka ovat värjätty punaisiksi. Olet hellyyttävä kissa, kissa, jonka en halua kuolevan tai katoavan.

Näiden tähtien alla // Osa 1

Jokaista jäsentä särkee ja kaduttaa, se kolkuttaa takaraivoani. Alitajunta tahkoaa päähäni yhtä ajatusta jatkuvasti, antamatta taukoa. ”Sinä teit väärin”. Juna kiitää eteenpäin, kauemmas Tampereesta, kauas kohti pohjoista, kohti Rovaniemeä. Se kiitää ohi pienten asemien, ohi peltojen. Metsät ovat vain nopeita vihreitä läiskähdyksiä ikkunaruudussa, joka heijastaa hieman omaa surkeaa naamani ikkunasta. Hiukset sojottavat miten sattuu, silmät ovat punaiset vähästä unesta ja itkusta, jota en halua myöntää. Korvista lähtevät johdot kiinnittyvät puhelimeen josta virtaa musiikkia aivoihin, koettaen saada ajatukseni pois kaikesta. Kuinka sinä et edes suostunut tulemaan asemalle, kuinka katsoit minua surullisen halveksivasti, kun kerroin muutostani. Muutosta, jonka olisin voinut välttää. Mutta en uskaltanut avata suutani, kertoa äidilleni, että hei, haluaisin asua vielä isän luona Tampereella. Isä oli kuitenkin sopinut äidin kanssa muutostani.

Luulen, että sinä olit osasyy isän päätökseen. Vanhempani eivät halua että kasvan vielä aikuiseksi. Olen molemmille vielä se pikkupoika, joka söi hiekkaa hiekkalaatikolla tehtyään hiekkakakun. Tyttöystävä oli se yksi asia, mikä merkitsi aikuistumista. Siis ihan oikea tyttöystävä, jonka kanssa nähdään useasti viikossa ja seurustellaan kauemminkin kuin muutama viikko. Isän käytös muuttui sen jälkeen, kun kävimme kanssasi Rovaniemellä, esittelemässä sinut äidilleni ja äidin sukulaisille. Silloin isän mielestä suhteemme muuttui vakavaksi, ja se juuri tarkoitti kasvamista. Hän haluaisi vielä pelata kanssani Nintendolla, kuten ennen vanhaan. Ja hän näki sinut uhkana.

Katselen itseäni ikkunasta. Omissa silmissäni en näytä pojalta, vaan enemmänkin miehistyvältä sellaiselta. Aamulla ajamatta jäänyt sänki, isohko aataminomena. Tummanvihreät silmät, jotka tuijottavat takaisin ikkunasta kuin smaragdit. Sinä sanoit niitä viidakoksi. Paita paljasti lihaksia, paljasti että rakastin uida. Silti minussa oli jotain nörttimäistä, jotain mistä en ikinä ollut saanut kiinni. Ehkä ne olivat hiukseni, sillä en pitänyt niitä ikinä lyhyinä? Ehkä pakon edestä käyttämäni lukulasit, joista minua kiusoiteltiin ylä-asteella.

Sinä olet pieni ja ujo ja suojeltava. Sinä pukeudut isoihin paitoihin ja tiukkoihin pillifarkkuihin. Pompit ympäriinsä mustissa tai punaisissa tennistossuissa. Hiuksesi ovat valloillaan, nuo tummanruskeat luonnonkiharat, jotka eivät pysyneet ikinä kiinni. Olet syötävän suloinen punastellessasi. Mutta se tapa, millä riitelet, on jotain muuta kuin söpöä ja huvittavaa. Sinä huudat, riehut, kiljut. Isket veitset juuri oikeisiin paikkoihin, käännät sitä vielä kerran tai pari, jotta kipu tuntuisi. Sinä olet piikikäs, sivallat kielelläsi  sanoja toisen korviin.

Minua sattuu. Soluihin, joka ikiseen pieneen soluun sisälläni, niitä pakottaa, aivan samalla lailla kuin jäseniäni. Kännykkä on aivan liian lähellä, sinä olet aivan liian lähellä siinä. Yksi napinpainallus vain, niin voisin soittaa sinulle. Voisin soittaa, ja kertoa miltä minusta tuntuu, sen sinä aina halusit tietää. Mutta kun kerroin muutostani, et kysynyt miltä minusta tuntuu. Sinä et voinut elää, et vain voinut elää ilman minua, tiesit vain miltä sinusta tuntuu, miten sinä käyttäydyt, ja miksi käyttäydyt niin. Minä tiesin, että tulisin katumaan tätä. Minä olin oikeassa.

Puhelin on kädessäni. Tuo vanha, mutta turvallinen Nokia. Ei mikään iPhone, vaan Nokian turvallinen puhelin, jossa ei ollut kosketusnäyttöä. Nauroit aina vanhanaikaisuudelleni tässä asiassa. Avaan näppäinlukon ja punnitsen puhelinta kädessäni. Mitä häviän, jos soitan sinulle? Sillä tässä puhelussa on niin suuri mahdollisuus, ettet edes vastaa, tai lyöt luurin korvaan, kun olet lukenut keneltä puhelu tulee. Painan pääni alas ja päätän. Painan nappia, pikasoittoa kakkosen kohdalta. Puhelin alkaa tuuttaamaan korvallani.

”Sinä…?” Toisesta päästä kuuluu hiljainen hiiren ääni, joka kuiskaa puhelimeen, kuin hiirellä olisi kurkku kipeänä. Ääni on suloinen ja aurinkohymy nousee kasvoilleni. ”Minä. Halusin vain kertoa, että mua kaduttaa”, kakistan, minäkin puhun hiljaa, suorastaan henkäisen. Itse tunnistan kuulostavani helpottuneelta, en tiedä tunnistatko sinä. Luulen, että olit juuri nukkumassa, kun soitin. ”Jää sitten pois junasta, ja tule takaisin”. Äänesi on vaativa, se kummittelee ilmassa. Mieleni tekee inahtaa. Mieleni tekee huutaa. Mieleni tekee juosta kauas tästä tilanteesta. ”Sä olet kohta aikuinen. Sulla on oikeus valita puolisosi itse. Sulla on oikeus rakastaa”, sinä rikot hiljaisuuden, maanittelet. Minä vain istun hiljaa, tuijotan ikkunaan. Tuijotan kalpeaa naamaa, joka katsoo takaisin pelästyneenä. ”Mä en tiedä. Missä mä asuisin?”

Seison tavarat kädessäni Tampereen asemalla. Näen, kuinka aurinkona saavut tungoksen läpi, kuinka hymyilet kuin suuri auringonkukka, kuinka ojennat kätesi säihkyvästi. Kukaan ei ole sinua kauniimpi nyt. Onnellisuus on kaunein asia. Minä kaappaan sinut syliini, mutta päässäni omatunnon ääni kolkuttaa. ”Ajattelisit edes äitiäsi.”

Hän tärisee. Hän käpertyy keräksi, kietoen kätensä polviensa ympärille ja laskien päänsä polviinsa. Hän ei halua nähdä. Hän ei halua kuulla. Hän ei haluaisi edes tietää. Mutta hän sattui olemaan tarkkakorvainen, hän osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Hän tiesi, eikä tietoa voinut vain unohtaa.

”Anton, älä!” Tumps. Lyönti. Ehkä käteen, tai mahaan. ”Anton…!” Lyönti kasvoihin ja itku. Äidin itku, joka kaikui kolkossa olohuoneessa. Hänen huoneensa yläpuolella. Hän peittää korvansa tyynyllä, koittaa karkottaa äänet, etsiä onnellisen paikan mielensä sopukoista. Siellä ei ole sellaista, kun hän kuulee äidin itkun. Ja uuden lyönnin. Ja sen kun Anton lähtee asunnosta. Hän ei voi kutsua sellaista hirviötä isäksi. Hän ei muista, koska oli viimeksi sanonut  ”isä”, ”isi” tai ”iskä”.

Ulko-oven kolkko kajahdus ja hän sinkaisee ylös. Kipittää yömekossaan portaita pitkin olohuoneeseen. Hän pysähtyy suu auki. Itku on loppunut, mutta hän ei tajunnut sitä. Ennen kuin nyt. Hän katsoo pientä kerää sohvan ja sohvapöydän välissä, joka vuotaa verta ympäriinsä. Hänen hengitys kiihtyy ja hän pinkoo takaisin alas. Tärisevin käsin hän soittaa hätänumeroon, herättää siskonsa ottamaan auttajat vastaan ja pukee päällensä pitkät housun ja talvitakin. Hän pinkaisee yöhön isoisän revolveri taskussa.

”ANTON!” hän huutaa. Huuto kuulostaa enemmänkin vinkaisulta, mutta uhmakkaalta silti. Hämärä hahmo kääntyy ympäri ja ottaa ”isällisen” hymyn kasvoillensa. ”No mutta pieni Ellen, mitä sinä ulkona teet?” möreä ääni kysyy, aivan kuin hän ei tietäisi kaikkea, mitä Anton on tehnyt. Hän on nähnyt Antonin toisen naisen kanssa. Hän on nähnyt miehen myös siivojan kanssa. Ja sen naisen kanssa, joka katosi puoli vuotta sitten. Anton ottaa askeleen eteenpäin ja kurkottaa kättänsä eteenpäin, koskettaakseen, mutta hän vinkaisee, hypähtää taaksepäin ja haparoivin käsin ottaa revolverin taskustaan. ”Astu askel, niin mä ammun”, hän sanoo hiljaa, katsoen Antonia silmiin, joka näyttää enemmänkin huvittuneelta, kuin pelästyneeltä. ”Ellen, sinä olet 12-vuotias. Meinaat ampua oman isäsi?” mies naurahtaa ja tunkee kätensä taskuunsa.

Hän loikahtaa vielä askeleen taaksepäin. ”Pysy siinä!” hän kiljahtaa, painaa asetta ja ampuu miestä oikeaan reiteen. Anton ulvahtaa kivusta ja hän katoaa juosten takaisin talolle, talolle, josta kuuluu ambulanssin äänet.

”HÄN, ammuin häntä jalkaan! Hän teki tuon äidille!”

Astelin lavalle. Kevyin askelin, huomaamatta. Mustassa puvussa, täysin valaisemattomana, herkän luokse. Sen herkän, joka pelästyy minua, kaatuu maahan, taidokkaasti kadotetaan lattialuukun läpi ja minä valtaan lavan. Olen liikkeissäni nopea, mutta tekniikkani on tarkka. Pum. Levitän käteni auki, kuin musta jättimäinen kotka ja uhmakkuuden voimasta valkoinen kaatuu maahan, kuolee, pelästyy, ymmärtäköön kukin niin kuin haluaa.

Otan muutaman hallitun pyörähdyksen lavalla, tarkat askeleet kiidättävät minua ympäriinsä, olen heikko, surullinen ja uhmakas samaan aikaan. Vauhti kiihtyy, kiihtyy nopeampaan, aina vain kuljettaa minua eteenpäin, saavuttaisin pian sooloni huipun: grand jeté, spagaattihyppy.

Liikkeni muuttuvat nykivämmiksi, mutta pidän ne silti kauniina. Lavalle ryntää joukko miehiä, sotilaita, jotka murhaavat ilkeän linnun. ”Räpiköin” karkuun, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté ja yksi miehistä ottaa minut kiinni, valokeila meihin, hän pyörittää minua, huimasti, me taistelemme ja lopulta kun muut ovat hävinneet lavalta, hän hellästi painaa minut maahan, täysin samaan kohtaan, johon valkoinen kuoli ja minäkin katoan lattialuukun läpi.

Minua odotti iloinen, hymyilevä ja kehuja täynnä oleva ryhmä, ja he syytivät niitä minun ja kaksoissiskoni päälle. Me molemmat hymyilimme loisteliaasti, niin kuin kuuluiki, ja kiittelimme, niin kuin kuuluikin. Sydämeni pamppaili; olisin halunnut tanssia lisää. Askeleet toistuivat päässäni aina vain uudestaan, aina vain nopeammin. Askel, askel, askel, kädet, pyörähdys, pyörähdys, askeleet, nopeampaa, nyi!, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté, syliin, pyöri!, kuole!

Hän istui punaisessa T-paidassaan terassilla, kaljatuoppi kädessään, kuunnellen tarkasti kuinka radiosta raikasi Aerosmithin Cryin’. Hän pörrötti hiuksiaan ja virnisti ohi kulkeville teinitytöille, jotka katsoivat häntä ihaillen. Tuollaisiin täytyisi kaiketi tottua. Hörppäys tuopista ja vilkaisu kadulle. Poliisiauto vilahti muiden autojen ohi, pillit vinkuen ja hän seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi näköpiiristä. Auto muistutti häntä hänen villistä vuosistaan, jolloin putkassa tuli käytyä aika usein. Nykyään hän oli rauhoittunut, ja tiesi rajansa. Silloin, kun rajoja ei tiennyt, ei paljoa istuttu päiväkaljalla rauhallisella terassilla, vaan päivällä podettiin krapulaa, illalla rellestettiin uudestaan. Katse kääntyi takaisin tuoppiin ja terassiin. Terassia vastapäätä oli Tampereen Pakkahuone ja Klubi, joista ensimmäiseen hän suuntaisi tänä iltana, lavalle soittamaan, ensimmäistä kertaa kunnon yleisön eteen. Toki jotain pikkurupukeikkoja oli tullut vedettyä ties missä pitkin kesää, mutta nyt hänen bändinsä oli päässyt lämppäriksi.

Hän käänsi katseensa baariin sisälle. Televisiossa pyöri Sopranos ja tarjoilija taiteili ihmisten seassa tuoppipino kainalossaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen oli aivan pakko tehdä turhia, pieniä havaintoja ympäristöstään. Hän ei edes muistanut, koska tämä oli alkanut. Tuoppipino kohosi jonnekin taivaisiin, kuitenkaan kaatumatta ja särkymättä lattialle. Hän oli aina ihaillut tarjoilijoita, jotka taitasivat tuon taidon. Joskus nuorempana hän oli aikonut opiskella baarimikoksi vain ja ainoastaan sen takia, että opettelisi kantamaan tuoppeja.

Aurinko katosi osaksi jonkun taakse, joten hän käänsi päänsä. Hänen edessään seisoi punatukkainen tyttö, joka hymyili. Tällä oli päällään punainen toppi ja tummansininen farkkuliivi. Tytöllä oli siideri kädessään ja tämä aukaisi suunsa: ”Onko tässä vapaata?” Hän vain nyökkäsi ja kaappasi tuoppinsa kouraansa, ottaen siitä hörpyn.

”Onko sulla jotain menoa tälle illalle?” tyttö pudotti pommin, aivan kuin he olisivat tuttuja, ystäviä, jopa enemmän. Hän nyökkäsi ja osoitti Pakkahuonetta. ”Mä esiinnyn”, tämä vastasi ja odotti tytön reaktiota. Tyttö naurahti, ja katsoi nyt arvioivasti häntä. ”Sinä, Arctic Monkeysin lämppärinä?” tämä sanoi. Hän vain nyökkäsi ja joi tuoppinsa loppuun.

”Harmi sitten, mulla olisi ollut yksi ylimääräinen lippu”, tyttö sanoi ja meinasi nousta. ”Eiköhän noin nätti tyttö löydä itselleen muutakin seuraa. Toki mä voin tulla sun seuraksi yleisöön esiintymisen jälkeen”, hän heitti, käänsi rennosti päänsä sivulle, kuin ei välittäisi vastauksesta. Oikeasti tyttö kiehtoi häntä, hän halusi viettää tämän kanssa iltaa. ”Ja sitten sä voisit kertoa mielipitees meidän musasta. Mulle olis tärkeetä, jos tollanen perikaupunkilainen kertois mulle mielipiteensä. Mä asuin vielä tammikuussa Saimaan rannalla vanhempien kellarissa nimittäin”, hän jatkoi, edelleen katsellen muualle. 

Tyttö katsoi häntä, ja vastasi: ”Nähdään siis.”

Hän on kaikin puolin hieman erilainen, mutta kuka ei olisi? Hän on iloinen ja rempseä, ja samaan aikaan herkkä ja hiljainen. Hän astelee lumisilla kaduilla inhoiten, hautautuu kaulahuiviinsa ja karvahuppuun, hymyilee bussikuskille ja tekee tilaa vanhuksille. Hän leipoo piparitaikinan omin kätösin ja keittää glögiä, hän askartelee ja leipoo muille joululahjat. Hän rakastaa ilahduttaa muita, onnellisuuden ilmeitä.

Hän pitää ruoasta, ruoanlaitosta, leipomisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että haluaa tehdä sitä ammatikseen. Hän haluaa olla mahtava kokki, jolla on oma ravintola ja josta kirjoitetaan ihailevia raportteja lehtiin. Hän haluaa tarjota maailman parhaita jälkiruokia, sillä aivan liian usein kokit pelkäävät, jopa vihaavat jälkiruokien tekemistä.

Hän on rakastunut. Ei sitä välttämättä hänestä enää huomaa, mutta hän on. Aivan niin kuin puolitoista vuotta sitten. Hän viettää aikaansa mielittynsä kanssa päiviä, useita tunteja viikossa. Hän hymyilee. Hän myöskin nauraa, itkee ja riitelee. Kaikki ei ole valtakunnassa nimittäin aina hyvin. Silti hän on onnellinen.

Hän haluaa olla ihana. Hän haluaa olla kaunis. Hän haluaa olla se tyttö, jota kaikki kääntyvät katsomaan kadulla hieman ihmetellen, mutta ihaillen. Hän haluaa olla suosittu, mutta erilainen. Se tyttö, jota hän salaa katseli kateellisena yläasteella. Sellainen hän haluaisi. Sekin on hänelle tärkeää. Olla parempi ja ihanampi ihminen. Harvoin hän siinä onnistuu. 

Jalat kantavat minua eteenpäin, vaikka niitä kivistääkin. Hengitys on tiheää ja tuntuu raskaalta. Saappaat uppoavat mutaan askel kerrallaan syvemmälle. Pysähdyn vain hetkeksi, katsomaan pystyssä olevaa lamppua. Lamppu valaisi tietä yksinäisenä keltaisella valollaan. Se sai vähätkin lumenrippeet loistamaan hieman kellertävinä. Pyyhkäisen kädelläni otsaani, pieniä hikipisaroita, mutta en anna niiden häiritä. Pakotan  jalkani liikkumaan eteenpäin, nopeutan askeliani.

Polun pimetessä en näe enää pikkuruisia askeleita. Polku on sotkeutunut muutenkin sohjoksi, joten jäljittäminen alkaa käydä hankalaksi. Nopeutan askeleeni juoksuun, ja jatkan polkua eteenpäin. Juoksen, aina vain pidemmälle metsän syvyyteen. Kuuset alkavat kurotella polulle, tunkeutua naamalleni, ne yrittävät karkottaa minut tästä metsästä, suojella menninkäistä. Pysähdyn. Seison hetken polulla, paikallani, ja takaani kuuluvat toiset askeleet. Hän on saanut minut kiinni. Minun ei olisi pitänyt pysähtyä.

En antanut sen häiritä, jatkoin syvemmälle metsään. Vaikka tämä kaikki oli vain kilpailua, kyseessä oli silti tyttöystäväni henki; me kipeästi tarvitsemme kilpailun voittorahoja. Häntä ajattellessani kyynelet matkustavat kanavistaan silmiini, vaikka en halunnutkaan niiden tulevan esiin. Entä jos hän huomaisi että itken kesken kilpailun? Hän luulisi että olisin luovuttanut.

Joten minä jatkan eteenpäin tunkeudun metsänsiimekseen, kunnes löydän sen menninkäisen.

Mielenvikaista rakkautta

Kuusi vuotta sitten hivelit vartaloani ja sain miljoona sähköiskua samaan aikaan. Kuusi vuotta sitten hivelit karheilla sormillasi huuliani ja sait minut hengittämään katkonaisesti. Kuusi vuotta sitten sanoit rakastavasi minua ja hivutit paitani alle avatun ruusunmarjan niin että kiljuin kutinasta. Kuusi vuotta sitten nauroimme yhdessä märkinä sateessa. Kuusi vuotta sitten pakotit minut katsomaan Muumeja ja yritit hivuttaa niiden syvällistä sanomaa päähäni. Kuusi vuotta sitten veit minut Lappiin katsomaan sukulaisiasi ja ruokkimaan poroja. Kuusi vuotta sitten sait minut uskomaan ihmeisiin ja enkeleihin. Kuusi vuotta sitten nuolaisit korvaani ja kuiskasit siihen kauniita sanoja. Se vuosi oli elämäni paras vuosi. Mitä tapahtui meille näiden vuosien aikana? Mihin sinä katosit, mihin minä katosin? Mihin me katosimme? Kadotimme toisemme. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2004, sinä suutelit minua Hämeensiltaa vasten ja hymyilit minulle. Sinä vuonna ei mikään ollut huonosti, enkä ollut masentunut mistään. Olin positiivisuuden perikuva, ainakin verrattuna nykyiseen. Emmekö osanneet pitää kiinni toisistamme? Vai oliko se kohtalo, olitko sinä vain vaihe, jonka piti muuttaa elämääni, saada minut tajuamaan jotain suurta ja mielenkiintoista? Koska niin ei käynyt. En ajattele koskaan mitään muuta kuin sinua. Miten saisin sinut takaisin ja miksi me kadotimme toisemme. Sinä olit niin spontaani, minä taas ajattelin kaikkea, tein listoja ja aikataulutin. Inisit siitä minulle, mutta minä taas ihailin kykyäsi loikata asiasta toiseen ilman ajattelua ja hulluja ideoitasi, jotka päättyivät usein huonosti. Minä kadehdin sinua vieläkin. Mutta tässä minä nyt olen, sekaisin kuin kanahäkki ja kirjoitan muisteloa, koska minua käskettiin. Sen luvattiin helpottavan sekopäistä oloani. Minä epäilen. Minusta tuntuu, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin sinä.

Olen kyllä myös päätynyt siihen tulokseen, että olet täysi kusipää ja sitoutumiskammoinen lapsi. Mutta en voi olla myöntämättä, että rakastan sinua vieläkin, ja että olet se ihminen, jonka kanssa haluaisin viettää koko loppuelämäni. Mutta sehän ei käynyt sinulle. Sinä halusit matkustaa yksin. Ja elää kuin 16-vuotias, rellestät varmaan vieläkin ympäriinsä Tampereen katuja teiniporukoiden keskellä perjantai-iltana. Sinä sait minussa heräämään tuolla lapsellisella käytökselläsi uusia vaistoja, kuten halun suojella sinua, parantaa sinut. Halu peittää ruma maailma kauniiden silmiesi edestä. Vaikka vaikutitkin huligaanilta, olit viaton kuin pieni tyttö. En halunnut, että sinä muutut likaiseksi, kuten minä. Olen vieläkin likainen, vaikka väitit toisin. Olen aina tullut ja tulen aina olemaan se likainen nainen.

Minun tekee mieli hihittää. Naurattaa tämä touhu aivan oikeasti. Minusta tuntuu, ettei kukaan tätä paperikasaa kuitenkaan lue. Ketä edes kiinnostaisi, mielisairas nainen, joka oikeasti vain itkee rakastettunsa perään eikä edes ole päästään vialla? Tai niin minä ajattelen. Lääkäreiden ja mielenterveyden alan ammattilaisten mielestä olen hyvinkin päästäni vialla. ”Ei nyt tuon ikäisen naisen kuuluisi takertua kuusi vuotta vanhaan heilaan tuolla tavalla”, minulle sanottiin ja minä tyynesti totesin siihen, etteivät he olleet silloin kokeneet rakkauden häiventäkään vartalossaan ja mielessään. Senkin he kirjoittivat orjallisesti ylös, jotta voisivat kahvihuoneessa analysoida minua ja miettiä, mitä minä oikein höpötän. Olivathan he naimisissa ja kaikkea. Mutta minä tiedän, ainakin luulen niin, ettei ”sitä oikeaa” voi unohtaa. Kukaan ei voi olla kaltaisesi. Koska olit sinä, ja sinuun minä takerrun.

En ennen osannut itkeä. Ennen kuin sinä opetit minut tekemään niin. Olin niin kovin huolissani sinusta, joten itkin illalla kun en saanut sinuun yhteyttä. Itkin, kun tulit luokseni kaatokännissä möristen jotain epämääräistä. Itkin kun suutuit jostain niin, että hajotit astioita. Niinä hetkinä koetin yhdistää tuon ihmisen, ja sen hellän suloisuuden joka suuteli minua sateessa Hämeensiltaa vasten hymyillen. He olivat kuin kaksi eri ihmistä. Mutta samassa ihmisessä. Kyllä minä opin hyväksymään toisenkin puolesi, varomaan, ettei se syty. Minä pidän paljon enemmän siitä rauhallisesta puolestasi. Pidän siitä puolesta, joka tuo mieleen sateen. Sen yhden päivän. Ja sateen.

Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen. 

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia.

Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti. 

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta. 

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman.

Nauran muistolle. Se tuntuu kaukaiselta ja omituiselta, ei ollenkaan läheiseltä. Tuo ei tapahtunut, minulle, vaan aivan jolle kulle muulle. Minä en ole tuo elämäniloinen tyttönen, etkä sinä ole romanttinen miekkonen. Ehkä aika kultaa muistot? Mitenköhän tuo tapaus meni aivan oikeasti? Vai pitäisikö se vain jättää tuollaiseksi, muistella sinua lämpimästi.

En tiedä, ovatko muistoni enää totta. Vai ovatko ne vain kuvitelmaa, unta, jota luulen todeksi. Minun tarvitsisi päästä ulos, ilman holhousta, aivan yksikseni. Taitaisin etsiä sinut käsiini, kysyä, jutella, muistella menneitä.

Kuiskaan äänettömästi, liikutan huuliani, siirrän ajatukseni ilmaan, jos ne saisivat sinut kiinni. ”Missä sinä olet nyt?”

Ulkona seisoo metsätiellä menninkäinen. Sen tukka on sekaisin ja sojottaa kohti jokaista ilmansuuntaa. Tumman pehkon alta kurkkaavat vihreänsinertävät silmät jotka tuijottavat eteenpäin. Polku on lumen peitossa reunoilta, keskeltä se on pehmeää mutaa, johon menninkäisen mokkasiinit uppoavat. Ulkona ei ole talvi, siellä ei ole kaunista; kaikki on mustaa ja rumaa. Metsätietä valaisee yksi keltainen lamppu, joka saa kosteat puiden kuolleet oksat kiiltämään.

Menninkäinen astui askeleita, pitkin tietä. Oksat katkeilivat sen kevyen ruhon alla ja polku muuttui koko ajan synkemmäksi, valon jäädessä taakse. Menninkäinen tiesi olevansa vaarassa, mutta ei mahtanut mitään mahastaan ulos pyrkivälle kurinalle. Repussa ei ollut enää mitään jäljellä, joten menninkäinen pysähtyi, poikkesi polulta ja kyykistyi sammaleisen kannon luokse. Menninkäinen keräili mustikoiden varpuja, kaikkea mitä suuhunsa saattoi panna, ja täytti niillä mahansa.

Tämä pelästyi kovasti kuullessaan polulta rasahduksen. Metsästäjät. Ne saivat hänet kiinni noin nopeasti. Menninkäinen kiitti onneansa, että oli pimeää, eivätkä he voineet nähdä hänen jälkiään, jotka johdattivat pienen kuusen alle. Menninkäinen istui kyyryssä, tarkkaili silmillään kuinka saappaat seisahtuivat hetkeksi polulle, ja jatkoivat matkaansa eteenpäin. Metsästäjät olivat jättäneet hevosen nähtävästi tielle, polku ei ollut mitään ihaninta maastoa ratsastamiseen.

Menninkäinen ei uskaltanut liikkua, vaikka metsästäjä oli varmaan ehtinyt jo kauas. Monen päivän jatkuva kulkeminen iski nyt menninkäiseen,  ja tätä alkoi suuresti väsyttää. Vaikka menninkäinen kuinka yritti estää luomiaan sulkeutumasta, ne painuivat kiinni. Menninkäinen vajosi uneen kuusen alle, pienenä myttynä, toivoen että metsästäjät eivät löytäisi häntä. 

Tytisen kun ajattelenkin. Ajattelenkin asiaa. Sitä yhtä pientä asiaa, joka pilata elämäni suurimman unelman, suurimman haaveen, suurimman toiveen. Asian, jonka olen aikonut toteuttaa, ja hyvällä matkaa kohti määränpäätä. Mutta. Sitten on tämä asia. Se pienen pieni asia, joka voi vetäistä minut syvälle maankoloon, ilman mitään havaintoa elämästäni, ilman mitään tietoa tulevaisuudesta.

Minä aivan varmasti ahdistuisin. Ahdistuisin kuin pieni siili epämääräisen uhan kohti tullessa ja menisin kuoreeni, pistäisin jokaikistä joka yrittäisi lähelleni. Hus pois! 

Ovi paiskattiin auki ja tyttö havahtui lattialla. Tämä nosti päätään, mutta vain hieman, jotta tulija ei näkisi tämän itkun tahrimia mustia silmiä. Tyttö kiristi otettaan ja veti polviaan lähemmäs rintaansa. Huomatessaan, kuka tulija oli, tämä hennonsi otettaan, näytti jopa avautuvan, mutta käänsi katseensa maahan ja nopealla liikkeellä pyyhkäisi silmiään. "Hei, onko sulla joku?"

Minä olen perfectly fine. Käteni vain eivät. Ne eivät halua ilmiselvästi toteuttaa pitkäaikaista unelmaa, vaan koittavat estää sitä kaikin voimin. Päättivät olla allergisia ja yliherkkiä, ihan vain, jotta en pystyisi katsomaankaan keittiöön päin. 

"Ihan okei". Piste jäi leijumaan ilmaan ja poika tuijotti hetken tyttöä kiinteästi. "Etkä ole", tämä päätteli ja istahti rennosti tytön viereen ja vetäisi kainaloon. "Mikä meidän pikkusiilillä on?" poika leperteli, koitti saada tytön nauramaan. Tyttö vain valahti tämän syliin, tuijotti vastakkaista seinää.

Ei tätä ääneen pysty sanomaan. Kuolen mieluummin. Hus pois minäkin!

Poika vain piti tyttöä siinä, odottaen. Häntä ei haitannut odottaa. Hän odottaisi, koska hän rakasti sitä tunnetta, onnistumisen tunnetta. Sitä tunnetta, kun sai pienen siilin muuttumaan joksikin muuksi ja kertomaan murheensa. Sai sen pienen siilin elämään.

Hyvästi epäluulo, itsevarmuuttomuus
I’m done with
Haluan varmuuden, kauneuden

Koska niin ollaan vahva
Vahvuus, henkinen vahvuus
Sillä voitetaan kolmas maailmansota

Helpotus

Paisko astiat seinään. Huuda ja kilju. Kiroile kuin rekkakuski. Hakkaa joku. Pistä sohva pirstaleiksi. Lyö nyrkkisi peiliin. Viillä haavoja itseesi. Itke hetki. Revi sohvatyyny höyheniksi olohuoneen lattialle. Tiputa kukkaruukku parvekkeelta asfalttiin. Hirtä barbie kattolampustasi.

Mutta helpottiko se?

Kokeile hymyillä, etsiä hyviä asioita. Kokeile nauraa itsellesi, äläkä ota sitä vakavasti. Huomaa, kuinka kaunis sohvatyynysi on. Kuinka upeasti puhtaat astiat kiiltävät. Kuinka hyvä olet. Älä pilaa itseäsi. Katsele parvekkeella kukkasia, jotka vaivalla istutit. Keitä itsellesi erikoista kahvia, ja ilahduta muita kekseillä. Hemmottele itseäsi kotikylpylässä. Nuku. Syö. Elä.

Joko helpotti?
Positiivisuusprojekti

Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen.

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia. Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti.

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta.

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman.