Näiden tähtien alla // OSA 3

Kävelemme yhdessä isäni asunnolle, minä kovin hermostuneena, sinä viileän rauhallisena. Tiedän sinun pureskelevan purukumia, vaikka en sitä kuulekaan.  Käteni vapisee, kun yritän kurkottaa sitä kohti oven nappulaa, joka saisi ovikellon soimaan. Huomaat sen, nappaat kädestäni kiinni ja viet sen hellästi nappulalle. Kehoitat painamaan, mutta koska pidättelen kättäni poissa sen luota. Hellästi ohjaat sormeni painamaan sitä nappulaa, hyppäät äänen jälkeen hieman taakseni, mutta kuitenkin näkyviin. Niin, että minä jään etualalle.

Isäni avaa oven pahaa aavistamatta, ja häkeltyy nähdessään minut. En ylläty, ja alan kakomaan suustani jotain ”anteeksi” ja ”Tampere” sanojen välimuotoja ja köhimistä. Isäni katse harhailee taakseni ja se muuttuu tuimemmaksi. ”Vai niin”, hän köhäisee, katsahtaa minua päästä varpaisiin ja kysyy kohteliaasti, haluaisimmeko kahvia. Olen kieltämässä, mutta melkein huudahdat päälleni, että kyllä kiitos. Mieleni tekee tukkia suusi ja raahata sinut takaisin hissiin. Valitettavasti isäni väistyy ovelta ja kutsuu meidät peremälle. Huokaisen.

Hipelet kättäni pöydän alla. Sinä puhut ja hymyilet isälleni, valittelet kuinka äitini asuu niin kaukana. Yllättäen teillä synkkaakin yhtäkkiä hyvin, liekö sittenkin isä ilahtunut siitä, että jäin Tampereelle. Se on kuitenkin selvää, etten enää isän luona saanut asua. Öiset örvellykset, jotka olivat kyllä jääneet vähemmälle viime aikoina ja loputtomat peliyöt jätkien kanssa ajoivat minut pois tämän luota. Silti huomaan kuinka kitkerästi isä suhtautuu asioihin, jotka viittaavat minuun ja sinuun.

Pois lähtiessämme isäni vetää minut luokseen ja lausahtaa: ”Hän on hyvä tyttö. Pidäkin hänestä hyvää huolta äläkä aiheuta samanlaisia ongelmia kuin minulle ja äidillesi”. Hymyilen kohteliaasti isälleni ja lupaan asian. Me kävelemme tämän jälkeen käsi kädessä auringossa pois paikalta, molemmat hymyillen. Sinä jopa kikatit hieman.

Näiden tähtien alla // OSA 2

Istun sängylläsi alasti, sinä nukut vieressäni suloisesti peittoon kääriytyneenä. Puhelimessa välkkyy seitsemän vastaamatonta puhelua ja viisi viestiä. En uskalla avata viestejä. En uskaltanut myöskään vastata puhelimeen, vaikka kehoitit. Minä vain suutelin sinua, vein käteni lantiollesi ja kaikki tapahtui. Niin kuin aina ennenkin. Noukin puhelimen käteeni, katselen sitä ja avaan viestin. ”Missä olet?” ”Juna tuli juuri, missä sinä olet?” ”Onko sinulle tapahtunut jotain?” ”KRISTIAN, vastaa puhelimeen!” ”Alan oikeasti huolestua nuori mies!”

Painan vihreää luuria nimen ”äiti” kohdalla. ”Hei. Mä jään Tampereelle Noran kanssa.” Puhelin toisessa päässä muodostuu hiljaisuus, ja kuvittelen kuinka äitini seisoo keittiön ikkunan edessä suu auki, tuijottaen rakasta pihaansa, joka on varmaankin lumen peitossa. Lopulta langan päästä kuuluu hiljainen ääni, josta kuulen selvästi pettymyksen. ”Oletko kertonut isällesi?”

Enhän minä ole kertonut isälleni. Lupasin kyllä äidilleni, että menen käymään, ilman sinua tai sinun kanssasi. En tiedä, haluaako äitini että sinä tulet. Unohdan kuitenkin kaiken, ainakin hetkeksi, sillä lämmin käsi silittää selkääni. Sinun kätesi. Sinun täysin suloinen kätesi, jossa on sirot sormet.  Sirot sormet, joissa kasvaa pitkät, kulmikkaiksi viilatut kynnet. Kulmikkaat kynnet, jotka hellästi raapaisevat, jotka ovat värjätty punaisiksi. Olet hellyyttävä kissa, kissa, jonka en halua kuolevan tai katoavan.

Näiden tähtien alla // Osa 1

Jokaista jäsentä särkee ja kaduttaa, se kolkuttaa takaraivoani. Alitajunta tahkoaa päähäni yhtä ajatusta jatkuvasti, antamatta taukoa. ”Sinä teit väärin”. Juna kiitää eteenpäin, kauemmas Tampereesta, kauas kohti pohjoista, kohti Rovaniemeä. Se kiitää ohi pienten asemien, ohi peltojen. Metsät ovat vain nopeita vihreitä läiskähdyksiä ikkunaruudussa, joka heijastaa hieman omaa surkeaa naamani ikkunasta. Hiukset sojottavat miten sattuu, silmät ovat punaiset vähästä unesta ja itkusta, jota en halua myöntää. Korvista lähtevät johdot kiinnittyvät puhelimeen josta virtaa musiikkia aivoihin, koettaen saada ajatukseni pois kaikesta. Kuinka sinä et edes suostunut tulemaan asemalle, kuinka katsoit minua surullisen halveksivasti, kun kerroin muutostani. Muutosta, jonka olisin voinut välttää. Mutta en uskaltanut avata suutani, kertoa äidilleni, että hei, haluaisin asua vielä isän luona Tampereella. Isä oli kuitenkin sopinut äidin kanssa muutostani.

Luulen, että sinä olit osasyy isän päätökseen. Vanhempani eivät halua että kasvan vielä aikuiseksi. Olen molemmille vielä se pikkupoika, joka söi hiekkaa hiekkalaatikolla tehtyään hiekkakakun. Tyttöystävä oli se yksi asia, mikä merkitsi aikuistumista. Siis ihan oikea tyttöystävä, jonka kanssa nähdään useasti viikossa ja seurustellaan kauemminkin kuin muutama viikko. Isän käytös muuttui sen jälkeen, kun kävimme kanssasi Rovaniemellä, esittelemässä sinut äidilleni ja äidin sukulaisille. Silloin isän mielestä suhteemme muuttui vakavaksi, ja se juuri tarkoitti kasvamista. Hän haluaisi vielä pelata kanssani Nintendolla, kuten ennen vanhaan. Ja hän näki sinut uhkana.

Katselen itseäni ikkunasta. Omissa silmissäni en näytä pojalta, vaan enemmänkin miehistyvältä sellaiselta. Aamulla ajamatta jäänyt sänki, isohko aataminomena. Tummanvihreät silmät, jotka tuijottavat takaisin ikkunasta kuin smaragdit. Sinä sanoit niitä viidakoksi. Paita paljasti lihaksia, paljasti että rakastin uida. Silti minussa oli jotain nörttimäistä, jotain mistä en ikinä ollut saanut kiinni. Ehkä ne olivat hiukseni, sillä en pitänyt niitä ikinä lyhyinä? Ehkä pakon edestä käyttämäni lukulasit, joista minua kiusoiteltiin ylä-asteella.

Sinä olet pieni ja ujo ja suojeltava. Sinä pukeudut isoihin paitoihin ja tiukkoihin pillifarkkuihin. Pompit ympäriinsä mustissa tai punaisissa tennistossuissa. Hiuksesi ovat valloillaan, nuo tummanruskeat luonnonkiharat, jotka eivät pysyneet ikinä kiinni. Olet syötävän suloinen punastellessasi. Mutta se tapa, millä riitelet, on jotain muuta kuin söpöä ja huvittavaa. Sinä huudat, riehut, kiljut. Isket veitset juuri oikeisiin paikkoihin, käännät sitä vielä kerran tai pari, jotta kipu tuntuisi. Sinä olet piikikäs, sivallat kielelläsi  sanoja toisen korviin.

Minua sattuu. Soluihin, joka ikiseen pieneen soluun sisälläni, niitä pakottaa, aivan samalla lailla kuin jäseniäni. Kännykkä on aivan liian lähellä, sinä olet aivan liian lähellä siinä. Yksi napinpainallus vain, niin voisin soittaa sinulle. Voisin soittaa, ja kertoa miltä minusta tuntuu, sen sinä aina halusit tietää. Mutta kun kerroin muutostani, et kysynyt miltä minusta tuntuu. Sinä et voinut elää, et vain voinut elää ilman minua, tiesit vain miltä sinusta tuntuu, miten sinä käyttäydyt, ja miksi käyttäydyt niin. Minä tiesin, että tulisin katumaan tätä. Minä olin oikeassa.

Puhelin on kädessäni. Tuo vanha, mutta turvallinen Nokia. Ei mikään iPhone, vaan Nokian turvallinen puhelin, jossa ei ollut kosketusnäyttöä. Nauroit aina vanhanaikaisuudelleni tässä asiassa. Avaan näppäinlukon ja punnitsen puhelinta kädessäni. Mitä häviän, jos soitan sinulle? Sillä tässä puhelussa on niin suuri mahdollisuus, ettet edes vastaa, tai lyöt luurin korvaan, kun olet lukenut keneltä puhelu tulee. Painan pääni alas ja päätän. Painan nappia, pikasoittoa kakkosen kohdalta. Puhelin alkaa tuuttaamaan korvallani.

”Sinä…?” Toisesta päästä kuuluu hiljainen hiiren ääni, joka kuiskaa puhelimeen, kuin hiirellä olisi kurkku kipeänä. Ääni on suloinen ja aurinkohymy nousee kasvoilleni. ”Minä. Halusin vain kertoa, että mua kaduttaa”, kakistan, minäkin puhun hiljaa, suorastaan henkäisen. Itse tunnistan kuulostavani helpottuneelta, en tiedä tunnistatko sinä. Luulen, että olit juuri nukkumassa, kun soitin. ”Jää sitten pois junasta, ja tule takaisin”. Äänesi on vaativa, se kummittelee ilmassa. Mieleni tekee inahtaa. Mieleni tekee huutaa. Mieleni tekee juosta kauas tästä tilanteesta. ”Sä olet kohta aikuinen. Sulla on oikeus valita puolisosi itse. Sulla on oikeus rakastaa”, sinä rikot hiljaisuuden, maanittelet. Minä vain istun hiljaa, tuijotan ikkunaan. Tuijotan kalpeaa naamaa, joka katsoo takaisin pelästyneenä. ”Mä en tiedä. Missä mä asuisin?”

Seison tavarat kädessäni Tampereen asemalla. Näen, kuinka aurinkona saavut tungoksen läpi, kuinka hymyilet kuin suuri auringonkukka, kuinka ojennat kätesi säihkyvästi. Kukaan ei ole sinua kauniimpi nyt. Onnellisuus on kaunein asia. Minä kaappaan sinut syliini, mutta päässäni omatunnon ääni kolkuttaa. ”Ajattelisit edes äitiäsi.”

Hän tärisee. Hän käpertyy keräksi, kietoen kätensä polviensa ympärille ja laskien päänsä polviinsa. Hän ei halua nähdä. Hän ei halua kuulla. Hän ei haluaisi edes tietää. Mutta hän sattui olemaan tarkkakorvainen, hän osasi laskea yhteen yksi plus yksi. Hän tiesi, eikä tietoa voinut vain unohtaa.

”Anton, älä!” Tumps. Lyönti. Ehkä käteen, tai mahaan. ”Anton…!” Lyönti kasvoihin ja itku. Äidin itku, joka kaikui kolkossa olohuoneessa. Hänen huoneensa yläpuolella. Hän peittää korvansa tyynyllä, koittaa karkottaa äänet, etsiä onnellisen paikan mielensä sopukoista. Siellä ei ole sellaista, kun hän kuulee äidin itkun. Ja uuden lyönnin. Ja sen kun Anton lähtee asunnosta. Hän ei voi kutsua sellaista hirviötä isäksi. Hän ei muista, koska oli viimeksi sanonut  ”isä”, ”isi” tai ”iskä”.

Ulko-oven kolkko kajahdus ja hän sinkaisee ylös. Kipittää yömekossaan portaita pitkin olohuoneeseen. Hän pysähtyy suu auki. Itku on loppunut, mutta hän ei tajunnut sitä. Ennen kuin nyt. Hän katsoo pientä kerää sohvan ja sohvapöydän välissä, joka vuotaa verta ympäriinsä. Hänen hengitys kiihtyy ja hän pinkoo takaisin alas. Tärisevin käsin hän soittaa hätänumeroon, herättää siskonsa ottamaan auttajat vastaan ja pukee päällensä pitkät housun ja talvitakin. Hän pinkaisee yöhön isoisän revolveri taskussa.

”ANTON!” hän huutaa. Huuto kuulostaa enemmänkin vinkaisulta, mutta uhmakkaalta silti. Hämärä hahmo kääntyy ympäri ja ottaa ”isällisen” hymyn kasvoillensa. ”No mutta pieni Ellen, mitä sinä ulkona teet?” möreä ääni kysyy, aivan kuin hän ei tietäisi kaikkea, mitä Anton on tehnyt. Hän on nähnyt Antonin toisen naisen kanssa. Hän on nähnyt miehen myös siivojan kanssa. Ja sen naisen kanssa, joka katosi puoli vuotta sitten. Anton ottaa askeleen eteenpäin ja kurkottaa kättänsä eteenpäin, koskettaakseen, mutta hän vinkaisee, hypähtää taaksepäin ja haparoivin käsin ottaa revolverin taskustaan. ”Astu askel, niin mä ammun”, hän sanoo hiljaa, katsoen Antonia silmiin, joka näyttää enemmänkin huvittuneelta, kuin pelästyneeltä. ”Ellen, sinä olet 12-vuotias. Meinaat ampua oman isäsi?” mies naurahtaa ja tunkee kätensä taskuunsa.

Hän loikahtaa vielä askeleen taaksepäin. ”Pysy siinä!” hän kiljahtaa, painaa asetta ja ampuu miestä oikeaan reiteen. Anton ulvahtaa kivusta ja hän katoaa juosten takaisin talolle, talolle, josta kuuluu ambulanssin äänet.

”HÄN, ammuin häntä jalkaan! Hän teki tuon äidille!”

Astelin lavalle. Kevyin askelin, huomaamatta. Mustassa puvussa, täysin valaisemattomana, herkän luokse. Sen herkän, joka pelästyy minua, kaatuu maahan, taidokkaasti kadotetaan lattialuukun läpi ja minä valtaan lavan. Olen liikkeissäni nopea, mutta tekniikkani on tarkka. Pum. Levitän käteni auki, kuin musta jättimäinen kotka ja uhmakkuuden voimasta valkoinen kaatuu maahan, kuolee, pelästyy, ymmärtäköön kukin niin kuin haluaa.

Otan muutaman hallitun pyörähdyksen lavalla, tarkat askeleet kiidättävät minua ympäriinsä, olen heikko, surullinen ja uhmakas samaan aikaan. Vauhti kiihtyy, kiihtyy nopeampaan, aina vain kuljettaa minua eteenpäin, saavuttaisin pian sooloni huipun: grand jeté, spagaattihyppy.

Liikkeni muuttuvat nykivämmiksi, mutta pidän ne silti kauniina. Lavalle ryntää joukko miehiä, sotilaita, jotka murhaavat ilkeän linnun. ”Räpiköin” karkuun, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté ja yksi miehistä ottaa minut kiinni, valokeila meihin, hän pyörittää minua, huimasti, me taistelemme ja lopulta kun muut ovat hävinneet lavalta, hän hellästi painaa minut maahan, täysin samaan kohtaan, johon valkoinen kuoli ja minäkin katoan lattialuukun läpi.

Minua odotti iloinen, hymyilevä ja kehuja täynnä oleva ryhmä, ja he syytivät niitä minun ja kaksoissiskoni päälle. Me molemmat hymyilimme loisteliaasti, niin kuin kuuluiki, ja kiittelimme, niin kuin kuuluikin. Sydämeni pamppaili; olisin halunnut tanssia lisää. Askeleet toistuivat päässäni aina vain uudestaan, aina vain nopeammin. Askel, askel, askel, kädet, pyörähdys, pyörähdys, askeleet, nopeampaa, nyi!, pyörähdys, pyörähdys, nätit askeleet, grand jeté, syliin, pyöri!, kuole!

Hän istui punaisessa T-paidassaan terassilla, kaljatuoppi kädessään, kuunnellen tarkasti kuinka radiosta raikasi Aerosmithin Cryin’. Hän pörrötti hiuksiaan ja virnisti ohi kulkeville teinitytöille, jotka katsoivat häntä ihaillen. Tuollaisiin täytyisi kaiketi tottua. Hörppäys tuopista ja vilkaisu kadulle. Poliisiauto vilahti muiden autojen ohi, pillit vinkuen ja hän seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi näköpiiristä. Auto muistutti häntä hänen villistä vuosistaan, jolloin putkassa tuli käytyä aika usein. Nykyään hän oli rauhoittunut, ja tiesi rajansa. Silloin, kun rajoja ei tiennyt, ei paljoa istuttu päiväkaljalla rauhallisella terassilla, vaan päivällä podettiin krapulaa, illalla rellestettiin uudestaan. Katse kääntyi takaisin tuoppiin ja terassiin. Terassia vastapäätä oli Tampereen Pakkahuone ja Klubi, joista ensimmäiseen hän suuntaisi tänä iltana, lavalle soittamaan, ensimmäistä kertaa kunnon yleisön eteen. Toki jotain pikkurupukeikkoja oli tullut vedettyä ties missä pitkin kesää, mutta nyt hänen bändinsä oli päässyt lämppäriksi.

Hän käänsi katseensa baariin sisälle. Televisiossa pyöri Sopranos ja tarjoilija taiteili ihmisten seassa tuoppipino kainalossaan. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen oli aivan pakko tehdä turhia, pieniä havaintoja ympäristöstään. Hän ei edes muistanut, koska tämä oli alkanut. Tuoppipino kohosi jonnekin taivaisiin, kuitenkaan kaatumatta ja särkymättä lattialle. Hän oli aina ihaillut tarjoilijoita, jotka taitasivat tuon taidon. Joskus nuorempana hän oli aikonut opiskella baarimikoksi vain ja ainoastaan sen takia, että opettelisi kantamaan tuoppeja.

Aurinko katosi osaksi jonkun taakse, joten hän käänsi päänsä. Hänen edessään seisoi punatukkainen tyttö, joka hymyili. Tällä oli päällään punainen toppi ja tummansininen farkkuliivi. Tytöllä oli siideri kädessään ja tämä aukaisi suunsa: ”Onko tässä vapaata?” Hän vain nyökkäsi ja kaappasi tuoppinsa kouraansa, ottaen siitä hörpyn.

”Onko sulla jotain menoa tälle illalle?” tyttö pudotti pommin, aivan kuin he olisivat tuttuja, ystäviä, jopa enemmän. Hän nyökkäsi ja osoitti Pakkahuonetta. ”Mä esiinnyn”, tämä vastasi ja odotti tytön reaktiota. Tyttö naurahti, ja katsoi nyt arvioivasti häntä. ”Sinä, Arctic Monkeysin lämppärinä?” tämä sanoi. Hän vain nyökkäsi ja joi tuoppinsa loppuun.

”Harmi sitten, mulla olisi ollut yksi ylimääräinen lippu”, tyttö sanoi ja meinasi nousta. ”Eiköhän noin nätti tyttö löydä itselleen muutakin seuraa. Toki mä voin tulla sun seuraksi yleisöön esiintymisen jälkeen”, hän heitti, käänsi rennosti päänsä sivulle, kuin ei välittäisi vastauksesta. Oikeasti tyttö kiehtoi häntä, hän halusi viettää tämän kanssa iltaa. ”Ja sitten sä voisit kertoa mielipitees meidän musasta. Mulle olis tärkeetä, jos tollanen perikaupunkilainen kertois mulle mielipiteensä. Mä asuin vielä tammikuussa Saimaan rannalla vanhempien kellarissa nimittäin”, hän jatkoi, edelleen katsellen muualle. 

Tyttö katsoi häntä, ja vastasi: ”Nähdään siis.”

Hän on kaikin puolin hieman erilainen, mutta kuka ei olisi? Hän on iloinen ja rempseä, ja samaan aikaan herkkä ja hiljainen. Hän astelee lumisilla kaduilla inhoiten, hautautuu kaulahuiviinsa ja karvahuppuun, hymyilee bussikuskille ja tekee tilaa vanhuksille. Hän leipoo piparitaikinan omin kätösin ja keittää glögiä, hän askartelee ja leipoo muille joululahjat. Hän rakastaa ilahduttaa muita, onnellisuuden ilmeitä.

Hän pitää ruoasta, ruoanlaitosta, leipomisesta. Hän pitää siitä niin paljon, että haluaa tehdä sitä ammatikseen. Hän haluaa olla mahtava kokki, jolla on oma ravintola ja josta kirjoitetaan ihailevia raportteja lehtiin. Hän haluaa tarjota maailman parhaita jälkiruokia, sillä aivan liian usein kokit pelkäävät, jopa vihaavat jälkiruokien tekemistä.

Hän on rakastunut. Ei sitä välttämättä hänestä enää huomaa, mutta hän on. Aivan niin kuin puolitoista vuotta sitten. Hän viettää aikaansa mielittynsä kanssa päiviä, useita tunteja viikossa. Hän hymyilee. Hän myöskin nauraa, itkee ja riitelee. Kaikki ei ole valtakunnassa nimittäin aina hyvin. Silti hän on onnellinen.

Hän haluaa olla ihana. Hän haluaa olla kaunis. Hän haluaa olla se tyttö, jota kaikki kääntyvät katsomaan kadulla hieman ihmetellen, mutta ihaillen. Hän haluaa olla suosittu, mutta erilainen. Se tyttö, jota hän salaa katseli kateellisena yläasteella. Sellainen hän haluaisi. Sekin on hänelle tärkeää. Olla parempi ja ihanampi ihminen. Harvoin hän siinä onnistuu.