Miljoonia ääniä, jotka muodostavat ympärillesi maiseman. On ihmisten ääniä, autojen jarrujen vikinää, moottorin murinaa ja laitteuden hurinaa. Radio pauhaa ja bussi ajaa ohitse. Maisemaan kuuluu melu, joka hellii jollain tapaa korviasi. Radion puhe muuttuu musiikiksi ja ihmisten äänet hiljenevät, ainakin hetkeksi. Jostain kuuluu veden ääntä, kuin se valuisi. Missä sinä olet?

Minä haluan ottaa ajatuksesta kiinni, kun se eksynyt korvistani sisään minun aivoihini, joissa on muuten niin tyhjää ja yksinäistä, kun siellä huutaa vain yksi ääni. Haluaisin kirjoittaa paperille maailman kaatavan novellin, novellin joka saisi kylmimmänkin sydämen itkemään ja riipimään itsensä rikki tuskasta. Haluaisin kirjoittaa novellin, josta kaikki kunnioitetuimmat kirjoittajatkin olisivat kateellisia. Kun suljen silmäni, näen itseni juoksemassa, minä yritän ottaa niitä sanoja kiinni, sillä ne tuntuvat karkaavaan liian herkästi. Ne tuntuvat vain liitävän jonnekin tuonne toiselle puolelle, josta niitä ei saa kutsuttua takaisin paraskaan noita-akka. Silmieni takana sanoilla on siivet, korvat ja silmät, ja ne tietävät tarkkaan mihin ne haluavat liitää. Ja se paikka ei todellakaan ole minun epäpätevä pääkoppani, vaan jonkun maailmanluokan kirjailijan, jonka kirjoja käännetään maailman jokaiselle kielelle ja kirjoja myydään ensimmäisessä yössä ainakin miljardi kappaletta. En sitten tiedä, kuka niille solmi tuon siteen silmille, kun ne ovat minun hiusteni seassa kuiskien tarinoitaan ja tavujaan, yksi kerrallaan. Lopulta ne supattavat niin pienellä äänellä, että hädin tuskin kuulen niitä, ne kertovat kirjaimiaan, epämääräisessä järjestyksessä jotta joutuisin ne itse järjestämään.

Yritän puristaa silmäni tiukemmin kiinni ja lasken kipeytyneet sormeni näppäimistölle. Maanittelen sanoja, kehuskelen niitä, imartelen, jotta ne paljastaisivat salaisuutensa minulle. Mitä minä kirjoitan seuraavaksi? Mitä sanoisin? Onko minulla enää sanottavaa? Onko teillä minulle jotain kerrottavaa? Nuolaisen rohtuneita huuliani ja painan hitaasti palovammaisen vasemman käden etusormen näppäimelle ”e”, joka tuottaa tuskallista kipua ja poltetta, ja joudun hylkäämään hetkeksi kannettavan rakkaani, tietopankkini ja kirjoitustyyssijani. Palatessani hanan luota, kun suljen silmäni, saan huomata, että sanat ovat jo lentäneet varmaankin toiselle puolelle pyöreätä Maata, ehkäpä Kuuhun tai jopa toiseen aurinkokuntaan. Minä kiroan ja otan jääkaapista kylmän siiderin, jonka avaamisen ääni saa jopa pienen hymyn karehtimaan huulilleni.

Olen pieni siili, 

joka käpertyy piiloon.

Olen pieni keiju,

jonka tuuli vie mukanaan.

Olen kevään kaunis kukka,

joka kuolee lumen saapuessa.

Olen kylmät jalat peiton alla,

jotka lämpenevät sinun omistamistasi.

Olen tuittupää Pikku Myy,

joka heltyy sinun otteessasi.

Hän on joutunut aina katsomaan vierestä, kun rakastettu hymyilee toisen kanssa. Hän on joutunut jäämään yksin, kun rakastettu juoksee kauhuissaan karkuun. Nytkin, hän katselee kolostaan surullisena taloa kohti, jossa rakastettu leikkii toisen kanssa. He nauravat ja juoksevat pihapiirissä.

Mutta hänet on luotu tähän maailmaan yksinäisenä, joten hän jääkin yksinäiseksi. Rakastettu pelkää vain enemmän, jos hän seuraa. Hän toivoisi vain olevansa niin kuin se toinen: normaalin pyöreä ja pieni sekä rakastettava. Mutta hän oli möykky, iso ja musta, ennen kaikkea kylmä. Ja se kylmyys seurasi häntä joka paikkaan, jäädytti kaiken ympärillään, jopa kesäisin. Hän oli kaiken elävän tuho; mutta täysin haluamattaan. Mutta, miten kukaan sitä voisi ymmärtää, sillä kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään. Hän ei puhunut samaa kieltä kuin muut. Näin hänet oli luotu yksinäiseksi.

Hän laahusti eräänä talvena kohti roviota, sitä, missä kaikki näkyvät ja näkymättömät talven otukset juhlivat, tanssivat ja pitivät hauskaa. Hänkin halusi pitää hauskaa. Sitä paitsi, hän oli nähnyt rakastettunsa yksin, täysin yksin, talvessa, mikä oli eriskummalista. Häntä ei yleensä näkynyt talvisin. Hän toivoi löytävänsä rakkaansa sieltä. Jännitys ja odotus saivat toki hänet unohtamaan, että häntä pelättiin. Hän tappaisi tulen, jos haluaisi lämmitellä. Lopputulos oli, että hän pelästytti kaikki pois, ja tuli sammui. Hän vain yritti tarttua sulhoansa kädestä.

Eikä hän edes tiedä, tietääkö suloisuus hänen tunteistaan. Eihän ole ikinä saanut kerrottua, miten hän edes kertoisi. Ei hän voinut kirjoittaa kirjettä, ei puhua. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi saanut vietyä kirjeen; hän olisi tappanut kaikki kasvit pihapiiristä. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi voinut puhua; rakastettu olisi juossut häntä karkuun.

Hän on katkera maailmamme, mutta ei halua siltikään käyttää ”voimaansa”. Hän ei halunnut kostaa kenellekään, ainakaan rakkaallensa. Hän oli vain surullinen, aivan täysin surullinen. Yksinäinen, surumielinen ja musta mörkö.

//Jos joku keksi ketkä tämän tarinan inspiroivat voi kertoa C; 

Näiden tähtien alla // OSA 3

Kävelemme yhdessä isäni asunnolle, minä kovin hermostuneena, sinä viileän rauhallisena. Tiedän sinun pureskelevan purukumia, vaikka en sitä kuulekaan.  Käteni vapisee, kun yritän kurkottaa sitä kohti oven nappulaa, joka saisi ovikellon soimaan. Huomaat sen, nappaat kädestäni kiinni ja viet sen hellästi nappulalle. Kehoitat painamaan, mutta koska pidättelen kättäni poissa sen luota. Hellästi ohjaat sormeni painamaan sitä nappulaa, hyppäät äänen jälkeen hieman taakseni, mutta kuitenkin näkyviin. Niin, että minä jään etualalle.

Isäni avaa oven pahaa aavistamatta, ja häkeltyy nähdessään minut. En ylläty, ja alan kakomaan suustani jotain ”anteeksi” ja ”Tampere” sanojen välimuotoja ja köhimistä. Isäni katse harhailee taakseni ja se muuttuu tuimemmaksi. ”Vai niin”, hän köhäisee, katsahtaa minua päästä varpaisiin ja kysyy kohteliaasti, haluaisimmeko kahvia. Olen kieltämässä, mutta melkein huudahdat päälleni, että kyllä kiitos. Mieleni tekee tukkia suusi ja raahata sinut takaisin hissiin. Valitettavasti isäni väistyy ovelta ja kutsuu meidät peremälle. Huokaisen.

Hipelet kättäni pöydän alla. Sinä puhut ja hymyilet isälleni, valittelet kuinka äitini asuu niin kaukana. Yllättäen teillä synkkaakin yhtäkkiä hyvin, liekö sittenkin isä ilahtunut siitä, että jäin Tampereelle. Se on kuitenkin selvää, etten enää isän luona saanut asua. Öiset örvellykset, jotka olivat kyllä jääneet vähemmälle viime aikoina ja loputtomat peliyöt jätkien kanssa ajoivat minut pois tämän luota. Silti huomaan kuinka kitkerästi isä suhtautuu asioihin, jotka viittaavat minuun ja sinuun.

Pois lähtiessämme isäni vetää minut luokseen ja lausahtaa: ”Hän on hyvä tyttö. Pidäkin hänestä hyvää huolta äläkä aiheuta samanlaisia ongelmia kuin minulle ja äidillesi”. Hymyilen kohteliaasti isälleni ja lupaan asian. Me kävelemme tämän jälkeen käsi kädessä auringossa pois paikalta, molemmat hymyillen. Sinä jopa kikatit hieman.

Näiden tähtien alla // OSA 2

Istun sängylläsi alasti, sinä nukut vieressäni suloisesti peittoon kääriytyneenä. Puhelimessa välkkyy seitsemän vastaamatonta puhelua ja viisi viestiä. En uskalla avata viestejä. En uskaltanut myöskään vastata puhelimeen, vaikka kehoitit. Minä vain suutelin sinua, vein käteni lantiollesi ja kaikki tapahtui. Niin kuin aina ennenkin. Noukin puhelimen käteeni, katselen sitä ja avaan viestin. ”Missä olet?” ”Juna tuli juuri, missä sinä olet?” ”Onko sinulle tapahtunut jotain?” ”KRISTIAN, vastaa puhelimeen!” ”Alan oikeasti huolestua nuori mies!”

Painan vihreää luuria nimen ”äiti” kohdalla. ”Hei. Mä jään Tampereelle Noran kanssa.” Puhelin toisessa päässä muodostuu hiljaisuus, ja kuvittelen kuinka äitini seisoo keittiön ikkunan edessä suu auki, tuijottaen rakasta pihaansa, joka on varmaankin lumen peitossa. Lopulta langan päästä kuuluu hiljainen ääni, josta kuulen selvästi pettymyksen. ”Oletko kertonut isällesi?”

Enhän minä ole kertonut isälleni. Lupasin kyllä äidilleni, että menen käymään, ilman sinua tai sinun kanssasi. En tiedä, haluaako äitini että sinä tulet. Unohdan kuitenkin kaiken, ainakin hetkeksi, sillä lämmin käsi silittää selkääni. Sinun kätesi. Sinun täysin suloinen kätesi, jossa on sirot sormet.  Sirot sormet, joissa kasvaa pitkät, kulmikkaiksi viilatut kynnet. Kulmikkaat kynnet, jotka hellästi raapaisevat, jotka ovat värjätty punaisiksi. Olet hellyyttävä kissa, kissa, jonka en halua kuolevan tai katoavan.

Näiden tähtien alla // Osa 1

Jokaista jäsentä särkee ja kaduttaa, se kolkuttaa takaraivoani. Alitajunta tahkoaa päähäni yhtä ajatusta jatkuvasti, antamatta taukoa. ”Sinä teit väärin”. Juna kiitää eteenpäin, kauemmas Tampereesta, kauas kohti pohjoista, kohti Rovaniemeä. Se kiitää ohi pienten asemien, ohi peltojen. Metsät ovat vain nopeita vihreitä läiskähdyksiä ikkunaruudussa, joka heijastaa hieman omaa surkeaa naamani ikkunasta. Hiukset sojottavat miten sattuu, silmät ovat punaiset vähästä unesta ja itkusta, jota en halua myöntää. Korvista lähtevät johdot kiinnittyvät puhelimeen josta virtaa musiikkia aivoihin, koettaen saada ajatukseni pois kaikesta. Kuinka sinä et edes suostunut tulemaan asemalle, kuinka katsoit minua surullisen halveksivasti, kun kerroin muutostani. Muutosta, jonka olisin voinut välttää. Mutta en uskaltanut avata suutani, kertoa äidilleni, että hei, haluaisin asua vielä isän luona Tampereella. Isä oli kuitenkin sopinut äidin kanssa muutostani.

Luulen, että sinä olit osasyy isän päätökseen. Vanhempani eivät halua että kasvan vielä aikuiseksi. Olen molemmille vielä se pikkupoika, joka söi hiekkaa hiekkalaatikolla tehtyään hiekkakakun. Tyttöystävä oli se yksi asia, mikä merkitsi aikuistumista. Siis ihan oikea tyttöystävä, jonka kanssa nähdään useasti viikossa ja seurustellaan kauemminkin kuin muutama viikko. Isän käytös muuttui sen jälkeen, kun kävimme kanssasi Rovaniemellä, esittelemässä sinut äidilleni ja äidin sukulaisille. Silloin isän mielestä suhteemme muuttui vakavaksi, ja se juuri tarkoitti kasvamista. Hän haluaisi vielä pelata kanssani Nintendolla, kuten ennen vanhaan. Ja hän näki sinut uhkana.

Katselen itseäni ikkunasta. Omissa silmissäni en näytä pojalta, vaan enemmänkin miehistyvältä sellaiselta. Aamulla ajamatta jäänyt sänki, isohko aataminomena. Tummanvihreät silmät, jotka tuijottavat takaisin ikkunasta kuin smaragdit. Sinä sanoit niitä viidakoksi. Paita paljasti lihaksia, paljasti että rakastin uida. Silti minussa oli jotain nörttimäistä, jotain mistä en ikinä ollut saanut kiinni. Ehkä ne olivat hiukseni, sillä en pitänyt niitä ikinä lyhyinä? Ehkä pakon edestä käyttämäni lukulasit, joista minua kiusoiteltiin ylä-asteella.

Sinä olet pieni ja ujo ja suojeltava. Sinä pukeudut isoihin paitoihin ja tiukkoihin pillifarkkuihin. Pompit ympäriinsä mustissa tai punaisissa tennistossuissa. Hiuksesi ovat valloillaan, nuo tummanruskeat luonnonkiharat, jotka eivät pysyneet ikinä kiinni. Olet syötävän suloinen punastellessasi. Mutta se tapa, millä riitelet, on jotain muuta kuin söpöä ja huvittavaa. Sinä huudat, riehut, kiljut. Isket veitset juuri oikeisiin paikkoihin, käännät sitä vielä kerran tai pari, jotta kipu tuntuisi. Sinä olet piikikäs, sivallat kielelläsi  sanoja toisen korviin.

Minua sattuu. Soluihin, joka ikiseen pieneen soluun sisälläni, niitä pakottaa, aivan samalla lailla kuin jäseniäni. Kännykkä on aivan liian lähellä, sinä olet aivan liian lähellä siinä. Yksi napinpainallus vain, niin voisin soittaa sinulle. Voisin soittaa, ja kertoa miltä minusta tuntuu, sen sinä aina halusit tietää. Mutta kun kerroin muutostani, et kysynyt miltä minusta tuntuu. Sinä et voinut elää, et vain voinut elää ilman minua, tiesit vain miltä sinusta tuntuu, miten sinä käyttäydyt, ja miksi käyttäydyt niin. Minä tiesin, että tulisin katumaan tätä. Minä olin oikeassa.

Puhelin on kädessäni. Tuo vanha, mutta turvallinen Nokia. Ei mikään iPhone, vaan Nokian turvallinen puhelin, jossa ei ollut kosketusnäyttöä. Nauroit aina vanhanaikaisuudelleni tässä asiassa. Avaan näppäinlukon ja punnitsen puhelinta kädessäni. Mitä häviän, jos soitan sinulle? Sillä tässä puhelussa on niin suuri mahdollisuus, ettet edes vastaa, tai lyöt luurin korvaan, kun olet lukenut keneltä puhelu tulee. Painan pääni alas ja päätän. Painan nappia, pikasoittoa kakkosen kohdalta. Puhelin alkaa tuuttaamaan korvallani.

”Sinä…?” Toisesta päästä kuuluu hiljainen hiiren ääni, joka kuiskaa puhelimeen, kuin hiirellä olisi kurkku kipeänä. Ääni on suloinen ja aurinkohymy nousee kasvoilleni. ”Minä. Halusin vain kertoa, että mua kaduttaa”, kakistan, minäkin puhun hiljaa, suorastaan henkäisen. Itse tunnistan kuulostavani helpottuneelta, en tiedä tunnistatko sinä. Luulen, että olit juuri nukkumassa, kun soitin. ”Jää sitten pois junasta, ja tule takaisin”. Äänesi on vaativa, se kummittelee ilmassa. Mieleni tekee inahtaa. Mieleni tekee huutaa. Mieleni tekee juosta kauas tästä tilanteesta. ”Sä olet kohta aikuinen. Sulla on oikeus valita puolisosi itse. Sulla on oikeus rakastaa”, sinä rikot hiljaisuuden, maanittelet. Minä vain istun hiljaa, tuijotan ikkunaan. Tuijotan kalpeaa naamaa, joka katsoo takaisin pelästyneenä. ”Mä en tiedä. Missä mä asuisin?”

Seison tavarat kädessäni Tampereen asemalla. Näen, kuinka aurinkona saavut tungoksen läpi, kuinka hymyilet kuin suuri auringonkukka, kuinka ojennat kätesi säihkyvästi. Kukaan ei ole sinua kauniimpi nyt. Onnellisuus on kaunein asia. Minä kaappaan sinut syliini, mutta päässäni omatunnon ääni kolkuttaa. ”Ajattelisit edes äitiäsi.”