Mitenköhän mä tähänkin päädyin? Keskelle tunkkaista olohuonetta, joka on täynnä teinejä sammaltamassa jotain epämääräistä ja nuolemassa. Huoh, kostan tämän kylläkin Tumpille, heti kun löytäisin sen rastapään jostain. Miten hitossa se itsekään tähän seuraan halusi? Joku kovin viinalta haiseva ja sammalta nuori mies yritti kaapata minua kainaloonsa, mutta väistin, vain täpärästi, tämän ja suuntasi askeleeni keittiöön, piiloon. Tänne näin Tumpin menevän ainakin jossain kohtaa.

Keittiö oli vain typötyhjä, ja silmäni nyki raivosta. Tumppi saisi kyllä vihani päällensä, heti kun löytäisin hänet. Mahdoin näyttää saatanan eksyneeltä lampaalta, kun palasin keittiöstä tyhjin käsin ja silmäni vaelsivat nopeasti ympäri huonetta, askeleet veivät eteiseen, vessaan, yläkertaan. Koetin piilottaa epätoivoisesti mun pelokkaat silmäni mustien hiusten alle. Blondit tuijotti mua kuin syöpäläistä ja hätkähdin, melkein kävelin jotain hokaria päin.

Mä olin kyllä joskus tykännyt olla tällaisissa paikoissa ja rikkoa omia ja muiden ennakkoluuloja. Kaikki eivät olleetkaan täysin kusipäitä a mulkvisteja, vaan ihan oikeasti viisaita ihmisiä, jotka todellakin halusivat puhua ja ehkä jopa muuttua, mutta näkivät omaksi parhaakseen olla täysin huomaamattomia. He olivat heikkoja, minä sanoin, kunnes rakastuin yhteen heistä, hän vei mukanaan kuin hennon kukkasen, ja heikoimmalla hetkellä iski täysillä sydämeeni.  ”Sinä vitun friikki, en mä koskaan sua rakastanutkaan, käytin vaan hyväkseni, eks sä vitun aivoton sitä tajunnu?” Sanat kaikuivat ikävästi korvissani ja mä palasin maan pinnalle.

Ja sinä hetkenä, mä astuin ovesta ulos. Mä en ollut itkenyt vuosiin ja nyt en voinut itselleni mitään. Kirosin ja häpesin, karkasin kauas koko talosta. Puolessa välissä matkaa huoltoasemalle, mun viereen pysähtyi punainen hajoileva auto. Sen sisältä katsoi syötävän suloinen ruskea silmäinen otus, jonka hiukset sojottivat joka suuntaan. Ja se kysyi sen pehmeällä matalalla äänellä, halusinko kyydin johonkin. Mä nyökkäsin.

Mä nauroin ja itkin sinä iltana paljon. Oikeasti. Se jätkä osasi tunkeutua mun sisälle heti ja iski arkoihin paikkoihin kuitenkin niin hellästi, että olin sulaa muovailtavaa vahaa sen lämpimissä sormissa. Tällä hetkellä mä mietin uskallanko pyytää sitä sitoutumaan kanssani. Me ollaan vaan  säädetty ja riehuttu. Haluan suhteen. Kerrankin.

Mitä on rakkaus?

Ihastus on perhosia mahassa
ja ensisuudelmia, halauksia
hoipertelevia sanoja.
Silloin kädet hikoavat ja hihityttää,
hänestä kerrotaan kaikille.
Ihastus on hattaraa, harhaa ehkä
vaaleanpunaista pilveä.

Rakkaus on turvaa,
hoivaa, jotain kaunista
ja selittämätöntä.
Halua olla ikuisesti hänen vierellään,
suojella ja olla paras hänelle.
Rakkaus on todellisuus ehkä,
rakkaus on selittämätön.

Minne vie virta

"Anna virran viedä,
älä ota kaikkea niin vakavasti"
sinä sanoit,
mutta minä maalasin silmät mustiksi
kuin punkkarit,
ja vedin päälleni mustan samettimekkoni
katosin yöhön suuttuneena
ET YMMÄRRÄ MINUA
pääni sisällä huusin,
mutta tiesin, olet ehkä oikeassa
mutta mitä minä mahdan itselleni,
luonteelleni, kun en ehdi ajatella
ennen kuin ehdin reagoida
Ehkä teen myöhäisen uudenvuoden lupauksen
"hylkään nämä tunteet ja otan rennosti"

Kertomus sinusta

Sinä olet kuin ilmaa, happea, 0 ja palavaa ainetta tulelle, ruokit minua kuin kuihtuva äiti ylipainoista lasta rintamaidolla, suojelet minua kuin pakosta ettei kukaan muu saisi tunkeutua minuun niin kuin sinä. Sohaiset sisälleni ja olet siellä, kiusaat, etsit palasia, raivostut, syytät. Sinä olet kuin verenhaju vampyyrille, saalistajalle, olet minulle kuin jänis metsästäjälle, ei minä olen sinun jäniksesi. Olet kuin keltainen kukkapuska mehiläiselle, herkullinen marja nälkäiselle karhulle. Sitä minä olen. Aina nälkäinen, aina hellyyden, rakkauden, huomion perässä ja aina valmis niihin. Olet kuin tupakanhaju nikotiinin kaipuiselle, uusi viinapullo tyhjän tilalle alkoholistille. Saat minut tuntemaan syyllisyyttä, vihaa, ihannointia, rakkautta, riippuvuutta kaikkiea samaan aikaan mutta samalla en tunne mitään vaan olen täysin tyhjä, kylmä ja sieluton. Joku kysyi miten yhdistää hellä ja raju mies, se olisi täydellinen. Sinä olet minun ratkaisuni. Minun oma suloisen lempeä, huomioonottava, herkkä ja turvallinen mies ja samalla ihanasti holtiton, levoton, kiihkeä ja karkski mies, joka rustailee minulle biisien sanoja ja ottaa minut rajusti ja saa tuntemaan oloni erityiseksi. Sinä olet ikuisesti minun, eikös juu?

Anteeksi inspiraation ja ajan puute. Toivottavasti se korjaantuu jos pääsen viikonloppuna mökille.

Turvapaikka

Minulle sanottiin: "Piirrä turvapaikkasi". Minä piirsin kaupungin jossa oli korkeita fyysikan lakeja uhmaavia rakennuksia. Talot loistivat eri väreissä kuten sateenkaari. He käskivät piirtää olemassa olevan turvapaikan. Paperini jäi valkoiseksi.

Minulle sanottiin: "Piirrä viha". Minä piirsin mustaa ja punaista ja kaiken mitä vihaan. He kehuivat minua tunteiden purkamisesta ja käskivät piirtää rakkauden. En tiennyt mitä se tarkoittaa, joten paperini jäi tyhjäksi.

Minut yritettiin diagnosoida. Mutta he totesivat minun olevan vain mahdollisesti traumatisoitunut nuori, mutta "sain" jäädä hoitoon, vaikka he eivät löytäneet minusta minkäänlaista suurta aivovammaa. Se paikka ei ollut turvallinen, kaikki yrittivät tunkeutua pääni sisään itse kertomatta mitään. Ei siis ystävyyttä. Utelua, lokerointia. Sillä ei paranneta ketään, mutta miksi minut edes pitäisi parantaa? Minua ei voida edes parantaa. Mistä minut parannettaisiin? Siitä, että olen oma itseni, luonteeltani vain hieman heikompi kuin muut, enkä osaa käsitellä kaikkia asioita kuten muut, koska olen kokematon, ylisuojeltu pieni linnunpoikanen, joka näyttää aikuiselta.

Minulle sanottiin: "Piirrä normaali ihminen". Kirjoitin paperille: "Ei ole normaalia ihmistä, koska kaikki ovat mieleltänsä erilaisia. Keskiverron ihmisen voin kyllä piirtää". Niinpä piirsin ruskeahiuksisen nuoren tytön, jolla oli hieman avokauluksinen T-paita, pillifarkut ja tennarit. Kuvan tyttö kantoi laukkua ja piti kädessään tupakkaa, tuota nuorten ihailemaa syöpäkäärylettä. "Ovatko useimmat ikäisesi siis tuollaisia?" he kysyivät ja minä nyökkäsin. "Ainakin he ketä näin vielä ollessani vapaa ja nuori."

Ja vuosi tuonkin jälkeen olen vielä osastolla. Enkä vieläkään tiedä mitä on rakkaus ja missä tunnen oloni turvalliseksi. Sen tiedän, etten ole heidän mielestään "normaali", mitä se sitten tarkoittaakin. Sen takia he eivät halua päästää minua täältä pois elämään elämääni ja oppimaan asioita mitä en tiedä. Minä tiedän vain, etten tule pääsemään täältä pois.

Pelko ja ahdistus

Räpsäytän silmäni auki. Olen täysin hikinen, huohotan. Minä vain en näe mitään, vaikka tiedän että silmäni ovat auki. Vain pimeyttä, pieni vankilani, pimeää silmäinkantamattomiin. Silti olen tuntenevani tuijotuksen, ilkeän sellaisen. Olen herännyt näin usein viime viikkojen aikana. Täysin stressaantuneena ja peloissani. Ja miksi, koska joku lapsellinen neitokainen haluaa sinut itselleen. Minäkin olen lapsellinen, mutta sinä olit minun ensin.

Käännyn, etkä sinä ole vierelläni. Olet poissa, hetkellisesti. Ei mikään ihme etten saa unta. Aina ilman sinua, näen painajaista, pahinta mitä voin ikinä nähdä. Mutta se tapahtuu aina eri tavalla, mutta lopputulos on sama. Joudun laitokseen, koska en osaa enää käyttäytyä, kulutan rahani päihteisiin enkä noudata mitään sääntöjä. Laitoksessa haluan vain kuolla. Ja herään joka kerta siinä kohdassa, kun sinä olet tulossa vierailemaan luokseni, koska siinä kohdassa hajoan miljooniksi sirpaleiksi sisälläni.

Hautaudun peiton alle, joka tuoksuu sinulta. En halua kenenkään näkevän minua näin herkkänä ja sekopäisenä. Toivoisin vain sinut vierelleni, että saisin nukuttua. Ettei minun tarvitsisi pelätä. Ei enää pelkoa ja kyyneliä, olen saanut niistä tarpeekseni.