Minä haluan ottaa ajatuksesta kiinni, kun se eksynyt korvistani sisään minun aivoihini, joissa on muuten niin tyhjää ja yksinäistä, kun siellä huutaa vain yksi ääni. Haluaisin kirjoittaa paperille maailman kaatavan novellin, novellin joka saisi kylmimmänkin sydämen itkemään ja riipimään itsensä rikki tuskasta. Haluaisin kirjoittaa novellin, josta kaikki kunnioitetuimmat kirjoittajatkin olisivat kateellisia. Kun suljen silmäni, näen itseni juoksemassa, minä yritän ottaa niitä sanoja kiinni, sillä ne tuntuvat karkaavaan liian herkästi. Ne tuntuvat vain liitävän jonnekin tuonne toiselle puolelle, josta niitä ei saa kutsuttua takaisin paraskaan noita-akka. Silmieni takana sanoilla on siivet, korvat ja silmät, ja ne tietävät tarkkaan mihin ne haluavat liitää. Ja se paikka ei todellakaan ole minun epäpätevä pääkoppani, vaan jonkun maailmanluokan kirjailijan, jonka kirjoja käännetään maailman jokaiselle kielelle ja kirjoja myydään ensimmäisessä yössä ainakin miljardi kappaletta. En sitten tiedä, kuka niille solmi tuon siteen silmille, kun ne ovat minun hiusteni seassa kuiskien tarinoitaan ja tavujaan, yksi kerrallaan. Lopulta ne supattavat niin pienellä äänellä, että hädin tuskin kuulen niitä, ne kertovat kirjaimiaan, epämääräisessä järjestyksessä jotta joutuisin ne itse järjestämään.

Yritän puristaa silmäni tiukemmin kiinni ja lasken kipeytyneet sormeni näppäimistölle. Maanittelen sanoja, kehuskelen niitä, imartelen, jotta ne paljastaisivat salaisuutensa minulle. Mitä minä kirjoitan seuraavaksi? Mitä sanoisin? Onko minulla enää sanottavaa? Onko teillä minulle jotain kerrottavaa? Nuolaisen rohtuneita huuliani ja painan hitaasti palovammaisen vasemman käden etusormen näppäimelle ”e”, joka tuottaa tuskallista kipua ja poltetta, ja joudun hylkäämään hetkeksi kannettavan rakkaani, tietopankkini ja kirjoitustyyssijani. Palatessani hanan luota, kun suljen silmäni, saan huomata, että sanat ovat jo lentäneet varmaankin toiselle puolelle pyöreätä Maata, ehkäpä Kuuhun tai jopa toiseen aurinkokuntaan. Minä kiroan ja otan jääkaapista kylmän siiderin, jonka avaamisen ääni saa jopa pienen hymyn karehtimaan huulilleni.

Olen pieni siili, 

joka käpertyy piiloon.

Olen pieni keiju,

jonka tuuli vie mukanaan.

Olen kevään kaunis kukka,

joka kuolee lumen saapuessa.

Olen kylmät jalat peiton alla,

jotka lämpenevät sinun omistamistasi.

Olen tuittupää Pikku Myy,

joka heltyy sinun otteessasi.

Hän on joutunut aina katsomaan vierestä, kun rakastettu hymyilee toisen kanssa. Hän on joutunut jäämään yksin, kun rakastettu juoksee kauhuissaan karkuun. Nytkin, hän katselee kolostaan surullisena taloa kohti, jossa rakastettu leikkii toisen kanssa. He nauravat ja juoksevat pihapiirissä.

Mutta hänet on luotu tähän maailmaan yksinäisenä, joten hän jääkin yksinäiseksi. Rakastettu pelkää vain enemmän, jos hän seuraa. Hän toivoisi vain olevansa niin kuin se toinen: normaalin pyöreä ja pieni sekä rakastettava. Mutta hän oli möykky, iso ja musta, ennen kaikkea kylmä. Ja se kylmyys seurasi häntä joka paikkaan, jäädytti kaiken ympärillään, jopa kesäisin. Hän oli kaiken elävän tuho; mutta täysin haluamattaan. Mutta, miten kukaan sitä voisi ymmärtää, sillä kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään. Hän ei puhunut samaa kieltä kuin muut. Näin hänet oli luotu yksinäiseksi.

Hän laahusti eräänä talvena kohti roviota, sitä, missä kaikki näkyvät ja näkymättömät talven otukset juhlivat, tanssivat ja pitivät hauskaa. Hänkin halusi pitää hauskaa. Sitä paitsi, hän oli nähnyt rakastettunsa yksin, täysin yksin, talvessa, mikä oli eriskummalista. Häntä ei yleensä näkynyt talvisin. Hän toivoi löytävänsä rakkaansa sieltä. Jännitys ja odotus saivat toki hänet unohtamaan, että häntä pelättiin. Hän tappaisi tulen, jos haluaisi lämmitellä. Lopputulos oli, että hän pelästytti kaikki pois, ja tuli sammui. Hän vain yritti tarttua sulhoansa kädestä.

Eikä hän edes tiedä, tietääkö suloisuus hänen tunteistaan. Eihän ole ikinä saanut kerrottua, miten hän edes kertoisi. Ei hän voinut kirjoittaa kirjettä, ei puhua. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi saanut vietyä kirjeen; hän olisi tappanut kaikki kasvit pihapiiristä. Ei hän päässyt tarpeeksi lähelle, jotta olisi voinut puhua; rakastettu olisi juossut häntä karkuun.

Hän on katkera maailmamme, mutta ei halua siltikään käyttää ”voimaansa”. Hän ei halunnut kostaa kenellekään, ainakaan rakkaallensa. Hän oli vain surullinen, aivan täysin surullinen. Yksinäinen, surumielinen ja musta mörkö.

//Jos joku keksi ketkä tämän tarinan inspiroivat voi kertoa C;