Mielenvikaista rakkautta

Kuusi vuotta sitten hivelit vartaloani ja sain miljoona sähköiskua samaan aikaan. Kuusi vuotta sitten hivelit karheilla sormillasi huuliani ja sait minut hengittämään katkonaisesti. Kuusi vuotta sitten sanoit rakastavasi minua ja hivutit paitani alle avatun ruusunmarjan niin että kiljuin kutinasta. Kuusi vuotta sitten nauroimme yhdessä märkinä sateessa. Kuusi vuotta sitten pakotit minut katsomaan Muumeja ja yritit hivuttaa niiden syvällistä sanomaa päähäni. Kuusi vuotta sitten veit minut Lappiin katsomaan sukulaisiasi ja ruokkimaan poroja. Kuusi vuotta sitten sait minut uskomaan ihmeisiin ja enkeleihin. Kuusi vuotta sitten nuolaisit korvaani ja kuiskasit siihen kauniita sanoja. Se vuosi oli elämäni paras vuosi. Mitä tapahtui meille näiden vuosien aikana? Mihin sinä katosit, mihin minä katosin? Mihin me katosimme? Kadotimme toisemme. Kuusi vuotta sitten, vuonna 2004, sinä suutelit minua Hämeensiltaa vasten ja hymyilit minulle. Sinä vuonna ei mikään ollut huonosti, enkä ollut masentunut mistään. Olin positiivisuuden perikuva, ainakin verrattuna nykyiseen. Emmekö osanneet pitää kiinni toisistamme? Vai oliko se kohtalo, olitko sinä vain vaihe, jonka piti muuttaa elämääni, saada minut tajuamaan jotain suurta ja mielenkiintoista? Koska niin ei käynyt. En ajattele koskaan mitään muuta kuin sinua. Miten saisin sinut takaisin ja miksi me kadotimme toisemme. Sinä olit niin spontaani, minä taas ajattelin kaikkea, tein listoja ja aikataulutin. Inisit siitä minulle, mutta minä taas ihailin kykyäsi loikata asiasta toiseen ilman ajattelua ja hulluja ideoitasi, jotka päättyivät usein huonosti. Minä kadehdin sinua vieläkin. Mutta tässä minä nyt olen, sekaisin kuin kanahäkki ja kirjoitan muisteloa, koska minua käskettiin. Sen luvattiin helpottavan sekopäistä oloani. Minä epäilen. Minusta tuntuu, ettei minua voi auttaa kukaan muu kuin sinä.

Olen kyllä myös päätynyt siihen tulokseen, että olet täysi kusipää ja sitoutumiskammoinen lapsi. Mutta en voi olla myöntämättä, että rakastan sinua vieläkin, ja että olet se ihminen, jonka kanssa haluaisin viettää koko loppuelämäni. Mutta sehän ei käynyt sinulle. Sinä halusit matkustaa yksin. Ja elää kuin 16-vuotias, rellestät varmaan vieläkin ympäriinsä Tampereen katuja teiniporukoiden keskellä perjantai-iltana. Sinä sait minussa heräämään tuolla lapsellisella käytökselläsi uusia vaistoja, kuten halun suojella sinua, parantaa sinut. Halu peittää ruma maailma kauniiden silmiesi edestä. Vaikka vaikutitkin huligaanilta, olit viaton kuin pieni tyttö. En halunnut, että sinä muutut likaiseksi, kuten minä. Olen vieläkin likainen, vaikka väitit toisin. Olen aina tullut ja tulen aina olemaan se likainen nainen.

Minun tekee mieli hihittää. Naurattaa tämä touhu aivan oikeasti. Minusta tuntuu, ettei kukaan tätä paperikasaa kuitenkaan lue. Ketä edes kiinnostaisi, mielisairas nainen, joka oikeasti vain itkee rakastettunsa perään eikä edes ole päästään vialla? Tai niin minä ajattelen. Lääkäreiden ja mielenterveyden alan ammattilaisten mielestä olen hyvinkin päästäni vialla. ”Ei nyt tuon ikäisen naisen kuuluisi takertua kuusi vuotta vanhaan heilaan tuolla tavalla”, minulle sanottiin ja minä tyynesti totesin siihen, etteivät he olleet silloin kokeneet rakkauden häiventäkään vartalossaan ja mielessään. Senkin he kirjoittivat orjallisesti ylös, jotta voisivat kahvihuoneessa analysoida minua ja miettiä, mitä minä oikein höpötän. Olivathan he naimisissa ja kaikkea. Mutta minä tiedän, ainakin luulen niin, ettei ”sitä oikeaa” voi unohtaa. Kukaan ei voi olla kaltaisesi. Koska olit sinä, ja sinuun minä takerrun.

En ennen osannut itkeä. Ennen kuin sinä opetit minut tekemään niin. Olin niin kovin huolissani sinusta, joten itkin illalla kun en saanut sinuun yhteyttä. Itkin, kun tulit luokseni kaatokännissä möristen jotain epämääräistä. Itkin kun suutuit jostain niin, että hajotit astioita. Niinä hetkinä koetin yhdistää tuon ihmisen, ja sen hellän suloisuuden joka suuteli minua sateessa Hämeensiltaa vasten hymyillen. He olivat kuin kaksi eri ihmistä. Mutta samassa ihmisessä. Kyllä minä opin hyväksymään toisenkin puolesi, varomaan, ettei se syty. Minä pidän paljon enemmän siitä rauhallisesta puolestasi. Pidän siitä puolesta, joka tuo mieleen sateen. Sen yhden päivän. Ja sateen.

Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen. 

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia.

Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti. 

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta. 

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman.

Nauran muistolle. Se tuntuu kaukaiselta ja omituiselta, ei ollenkaan läheiseltä. Tuo ei tapahtunut, minulle, vaan aivan jolle kulle muulle. Minä en ole tuo elämäniloinen tyttönen, etkä sinä ole romanttinen miekkonen. Ehkä aika kultaa muistot? Mitenköhän tuo tapaus meni aivan oikeasti? Vai pitäisikö se vain jättää tuollaiseksi, muistella sinua lämpimästi.

En tiedä, ovatko muistoni enää totta. Vai ovatko ne vain kuvitelmaa, unta, jota luulen todeksi. Minun tarvitsisi päästä ulos, ilman holhousta, aivan yksikseni. Taitaisin etsiä sinut käsiini, kysyä, jutella, muistella menneitä.

Kuiskaan äänettömästi, liikutan huuliani, siirrän ajatukseni ilmaan, jos ne saisivat sinut kiinni. ”Missä sinä olet nyt?”

Ulkona seisoo metsätiellä menninkäinen. Sen tukka on sekaisin ja sojottaa kohti jokaista ilmansuuntaa. Tumman pehkon alta kurkkaavat vihreänsinertävät silmät jotka tuijottavat eteenpäin. Polku on lumen peitossa reunoilta, keskeltä se on pehmeää mutaa, johon menninkäisen mokkasiinit uppoavat. Ulkona ei ole talvi, siellä ei ole kaunista; kaikki on mustaa ja rumaa. Metsätietä valaisee yksi keltainen lamppu, joka saa kosteat puiden kuolleet oksat kiiltämään.

Menninkäinen astui askeleita, pitkin tietä. Oksat katkeilivat sen kevyen ruhon alla ja polku muuttui koko ajan synkemmäksi, valon jäädessä taakse. Menninkäinen tiesi olevansa vaarassa, mutta ei mahtanut mitään mahastaan ulos pyrkivälle kurinalle. Repussa ei ollut enää mitään jäljellä, joten menninkäinen pysähtyi, poikkesi polulta ja kyykistyi sammaleisen kannon luokse. Menninkäinen keräili mustikoiden varpuja, kaikkea mitä suuhunsa saattoi panna, ja täytti niillä mahansa.

Tämä pelästyi kovasti kuullessaan polulta rasahduksen. Metsästäjät. Ne saivat hänet kiinni noin nopeasti. Menninkäinen kiitti onneansa, että oli pimeää, eivätkä he voineet nähdä hänen jälkiään, jotka johdattivat pienen kuusen alle. Menninkäinen istui kyyryssä, tarkkaili silmillään kuinka saappaat seisahtuivat hetkeksi polulle, ja jatkoivat matkaansa eteenpäin. Metsästäjät olivat jättäneet hevosen nähtävästi tielle, polku ei ollut mitään ihaninta maastoa ratsastamiseen.

Menninkäinen ei uskaltanut liikkua, vaikka metsästäjä oli varmaan ehtinyt jo kauas. Monen päivän jatkuva kulkeminen iski nyt menninkäiseen,  ja tätä alkoi suuresti väsyttää. Vaikka menninkäinen kuinka yritti estää luomiaan sulkeutumasta, ne painuivat kiinni. Menninkäinen vajosi uneen kuusen alle, pienenä myttynä, toivoen että metsästäjät eivät löytäisi häntä. 

Tytisen kun ajattelenkin. Ajattelenkin asiaa. Sitä yhtä pientä asiaa, joka pilata elämäni suurimman unelman, suurimman haaveen, suurimman toiveen. Asian, jonka olen aikonut toteuttaa, ja hyvällä matkaa kohti määränpäätä. Mutta. Sitten on tämä asia. Se pienen pieni asia, joka voi vetäistä minut syvälle maankoloon, ilman mitään havaintoa elämästäni, ilman mitään tietoa tulevaisuudesta.

Minä aivan varmasti ahdistuisin. Ahdistuisin kuin pieni siili epämääräisen uhan kohti tullessa ja menisin kuoreeni, pistäisin jokaikistä joka yrittäisi lähelleni. Hus pois! 

Ovi paiskattiin auki ja tyttö havahtui lattialla. Tämä nosti päätään, mutta vain hieman, jotta tulija ei näkisi tämän itkun tahrimia mustia silmiä. Tyttö kiristi otettaan ja veti polviaan lähemmäs rintaansa. Huomatessaan, kuka tulija oli, tämä hennonsi otettaan, näytti jopa avautuvan, mutta käänsi katseensa maahan ja nopealla liikkeellä pyyhkäisi silmiään. "Hei, onko sulla joku?"

Minä olen perfectly fine. Käteni vain eivät. Ne eivät halua ilmiselvästi toteuttaa pitkäaikaista unelmaa, vaan koittavat estää sitä kaikin voimin. Päättivät olla allergisia ja yliherkkiä, ihan vain, jotta en pystyisi katsomaankaan keittiöön päin. 

"Ihan okei". Piste jäi leijumaan ilmaan ja poika tuijotti hetken tyttöä kiinteästi. "Etkä ole", tämä päätteli ja istahti rennosti tytön viereen ja vetäisi kainaloon. "Mikä meidän pikkusiilillä on?" poika leperteli, koitti saada tytön nauramaan. Tyttö vain valahti tämän syliin, tuijotti vastakkaista seinää.

Ei tätä ääneen pysty sanomaan. Kuolen mieluummin. Hus pois minäkin!

Poika vain piti tyttöä siinä, odottaen. Häntä ei haitannut odottaa. Hän odottaisi, koska hän rakasti sitä tunnetta, onnistumisen tunnetta. Sitä tunnetta, kun sai pienen siilin muuttumaan joksikin muuksi ja kertomaan murheensa. Sai sen pienen siilin elämään.

Hyvästi epäluulo, itsevarmuuttomuus
I’m done with
Haluan varmuuden, kauneuden

Koska niin ollaan vahva
Vahvuus, henkinen vahvuus
Sillä voitetaan kolmas maailmansota

Helpotus

Paisko astiat seinään. Huuda ja kilju. Kiroile kuin rekkakuski. Hakkaa joku. Pistä sohva pirstaleiksi. Lyö nyrkkisi peiliin. Viillä haavoja itseesi. Itke hetki. Revi sohvatyyny höyheniksi olohuoneen lattialle. Tiputa kukkaruukku parvekkeelta asfalttiin. Hirtä barbie kattolampustasi.

Mutta helpottiko se?

Kokeile hymyillä, etsiä hyviä asioita. Kokeile nauraa itsellesi, äläkä ota sitä vakavasti. Huomaa, kuinka kaunis sohvatyynysi on. Kuinka upeasti puhtaat astiat kiiltävät. Kuinka hyvä olet. Älä pilaa itseäsi. Katsele parvekkeella kukkasia, jotka vaivalla istutit. Keitä itsellesi erikoista kahvia, ja ilahduta muita kekseillä. Hemmottele itseäsi kotikylpylässä. Nuku. Syö. Elä.

Joko helpotti?
Positiivisuusprojekti

Sade

Ihmetys. Laura seisoo kerrostalon portailla ihmettyneenä, ihastuneena. Kuinka sade voi olla näin kaunista? Pienet ja hellät sadepisarat putoilevat nätisti maahan, ne eivät paiskaa, piiskaa asfalttia niin kuin yleensä. Ne suorastaan leijuvat. Ja ne auringonsäteet, ne ponnistavat esiin pilvien takaa luoden tyhjän kadun ylle taianomaisen värityksen, hieman sateenkaaren värejä ja kultaa. Ja tumma asfaltti kimaltaa pisaroista. Vaikka Laura oli aina inhonnut sadetta, tämä näky sai hänet seisahtumaan rapuille. Jopa pieni hymynkare nousee tytön kasvoille, mutta aivan pieni. Tyttö alkaa muistaa miltä tuntuu olla onnellinen. Onnellisuus, paljon tavoiteltu asia. Siitä vaan ei saa tarpeekseen.

Tyttö kävelee pitkin pientä katua, kohti suurempaa. Suuri katu ei ole kaunis, autot rikkovat vesipisarat ennen kuin ne ehtivät tippua maahan. Ihmiset näyttävät synkiltä, tarpovat eteenpäin sateenvarjo kourassa tai huppu pään päälle vedettynä, niin ettei Laura nähnyt heidän silmiään. Tyttö rakasti katsella ihmisten silmiä. Ne olivat kiehtovia. Kaikki erilaisia. Upeita. Tyttö hypisteli kädessään bussikorttia ja pysähtyi bussipysäkin eteen. Sateensuojaan hän ei mennyt, vaan jäi seisomaan vesipisaroiden armoille. Viileät vesipisarat tippuivat hänen hieman punertaville poskilleen, joita koristivat pisamat. Punaiset hiukset, värjäämättömät punaiset hiukset oli sidottu höllälle nutturalle ja sieltä karkaili muutama itsepäinen kihara hius. Laura nousi bussiin, antoi vanhuksen istua ja suuntasi seisomaan vaunujen paikalle. Hellästi tyttö nuolaisi huuliaan, sillä tätä jännitti.

Bussipysäkillä Lauraa odottaa tummahiuksinen poika. Poika, jolla on vihertävänsiniset silmät ja voimakkaat piirteet. Huulet, joita Laura jää aina tuijottamaan liiankin pitkäksi aikaa. Poika on pukeutunut baseball-takkiin, T-paitaan ja tummiin farkkuihin. Kädet ovat eksyneet epävarmasti taskuihin. He ovat nähneet aikaisemminkin, mutta miksi nyt jännittää? Laura halaa pikaisesti poikaa, joka kietoo toisen kätensä Lauran vyötärölle. He kävelevät täysin päämäärättä sadepilven alla, molemmat hymyillen vienosti. He puhuvat syvällisiä ja turhuuksia. Laura ei voi olla tuntematta oloaan onnelliseksi, upeaksi. Muutama tyttö kääntyy katsomaan pojan perään. Poika tiukentaa otettaan Laurasta.

Parivaljakko pysähtyy Hämeensillalle. Keskustassa ei ole paljoa ihmisiä, sillan toisella puolella kävelee muutama kiireinen, ehkä töistä tullut mies. Poika kääntää Lauran selän hellästi siltaa vasten, ja tuijottaa tätä silmiin. Poika kumartuu suutelemaan Lauraa, ensimmäisen kerran. He olivat pussaneet, mutta suudelma oli jäänyt. Nyt poika suutelee tyttöä, pitää hellästi kiinni tämän lantiosta ja painaa huulensa Lauran huulille. Suudelman loputtua poika hymyilee hieman vinosti ja Laura katsoo poikaa häkeltyneenä. Lopulta he molemmat hihittävät hieman. 

Korkealla taivaan yläpuolella
leijun
sinun kanssasi

Vihdoinkin kaikki on hyvin
kaikki musta on väistynyt tieltä
VALOA
ihanaa valoa, kaikkialla

Unelmaa, naurua
kikatan ja kutitat
kaikki on vaaleanpunaista

Toivottavasti kauan.