Juhannustaikaa

Ja kuinka pilvet kuin hattaraa,
ne peittää osan, hitusen,
violetista taivaasta, ja oi
violetti on niin lempivärini

Ja kuinka punainen tuli nielee sisäänsä puita,
kuinka rakas uhraa niitä tulelle,
kuinka voin kuulla pienten näkymättömien otusten tanssin
niin kuin muumeissa,
mutta nyt vain keskikesällä.

Ei joki juokse vaan vesi, 

ei aika riennä vaan me.

Vihreiden kukkien niitty

Tyttö katsoi tummilla silmillään poikaan. Hyvin vakavana, mutta silmät eivät olleet kosteat. He istuivat graffittien keskellä, yksin, sillä oli jo pimeää. Kaikki pelkäsivät pimeää. Molemmat nuoret olivat polvillaan, katsoivat toisiaan suoraan silmiin, pitivät käsistä kiinni.

"Ajattele, Mihkal, tuolla jossain on jotain kaunista. Ei lainkaan niin kuin täällä. Siellä on puita, tummanvihreit' ja vaaleanvihreitä. Ja eläimiä, muistatko pikkuveli, meidän vanhan koiran? Kaikki eläimet ovat paenneet sinne, mutta ihmiset eivät pysty luopumaan tavaroistaan. Sinne ei ole järkeä viedä meidän tavaroitamme, siellä ei ole sähköä. Kadut ovat täynnä roskaa, mutta kukaan ei tee asialle mitään. Kukaan ei muista miten kasvit loistivat sateenkaaren väreissä, kuinka missään ei ole harmaata. Mutta minä muistan, ja tiedän etteivät muistoni ole unta, sillä olen nähnyt kuvia kirjoissakin suljetussa kirjastossa. Ajattele rakas Mhikal, miten iloinen olisit, kun piiloleikkiä leikkiessämme pystyisit piiloutumaan pensaaseen etkä roskakasan alle? Kuvittele, kuinka mukavaa olisi poimia äidin haudalle kimppu keltaisia, sinisiä ja punaisia kukkia. Mieti, kuinka voisin kietoa itselleni päähän kukkaseppeleen. Ajattele suuri havumetsä. Tiedätkö mitä ovat havupuut? Puita, joilla on piikikkäät lehdet. Niin, piikikkäät lehdet! Suuri metsä, jonka pohjana on sammalpeite, suuri ja pehmeä vihreä matto, joka peittää alleen kivet ja juuret. Sinnikkäät pikkupensaat tunkevat tämän maton läpi, ja puut kohoavat moien metrien korkeuksiin tehden päälles rakoilevan katon, joka peittää osaksi taivaan. Auringonsäteet kuitenkin levittäisivät oranssia valoaan metsään luoden siitä taianomaisen. Niin, ei olisi harmaita pilviä auringon edessä. Vain joskus mustia, josta sataisi vettä. Muuten vain vitivalkoisia ohuita hattarapilviä. Ei enää taloja, asuisimme luonnossa kuin villieläimet. Voisimme syödä marjoja ja juuria ja kaikkea mitä löydäme. Sammalpeitteen seassa on valkoista sammaletta, jäkälää. Marjapensaat taistelisivat sammalta vastaan. Tuntuisi mahtavalta kävellä paljain jaloin sammalta pitkin syvemmälle metsään. Ja juuri kun aurinko on korkeimmillaan, löytäisimme aukion. Niityn, jolla kasvaa pitkää vaaleanvihreätä heinää. Seassa kukkisi valtoimenaan rikkaruohot, voikukat. Siellä olisi myös nitä pieniä keltaisia ja sinisiä kukkia, joiden nimeä en muista. Peura säikähtäisi meitä karkuun ja me makaisimme heinällä. Meidän ei tarvitsisi pelätä enää aseita tai tuhoa. Keskellä sitä metsää se olisi meidän oma pieni taikapaikka, turvapaikka, joka kimaltaisi auringonpaisteessa. Kuvittele, Mihkal..."

Poika katsoi lumoutuneena siskoaan ja he nousivat, yhdessä, ilman sanoja samaan aikaan. Nämä lapset, hylätyt, näkivät auringonnousun himmeänä harmaiden pilvien takana. He tiesivät, että oli lähdettävä. Edes yritettävä. He hylkäsivät kaiken pahan ja toivoivat löytävänsä taikamaansa.

minä olen vain pieni ihminen

minä haluisin olla se ketä kaikki ihailevat. ketä sinä katsoisit kuin aarretta, kun nykyään olen vain tyttösi. minulle se on paljon, elämäni. sinusta en tiedä. olenko sinulle vain leikkiä, pientä ja hauskaa, vai suurta, kuten minulle, jotain mikä täyttää elämän ja saa jaksamaan, vaikka välillä se masentaakin. rakkaus on illuusio, johon puhkotaan reikiä. niitä reikiä ei saa tulla liian montaa, muuten rakkaus hajoaa. silloin se katoaa ja lentää kuin ilmapallo, johon puhallettu ilmaa, mutta ei solmittu sillä hetkellä kun se päästetään irti sormista. roikun vain sanoissasi, odotan tekoja, luotan siihen että olen vielä joskus todella onnellinen, niin etten ole surullinen kuin 4 päivää vuodessa. minä haluan olla rakastettu, jota olen, tai ainakin niin luulen. minä haluan olla kaunis, minä haluan olla vahva ja upea, sillä itsevarmuus tuo kauneutta. haluan olla notkea kuin tanssija ja omistaa kauniin, viettelevän äänen. haluan, että ihmiset miettivät jotain kävellessään minun ohi kadulla. mieluiten jotain hyvää, sillä maailmasta tulee paljon parempi paikka, kun unohdetaan kaikki paha.

pysähdyn.

ja jatkan matkaa kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut, mutta en tajua, ettet sinä pysty siihen. tai siis, en tajunnut ennen. nyt ymmärrän. koitan olla parempi ensi kerroilla. mutta huomioithan sinä minunkin tarpeeni olla fyysisesti läheinen? tiedän yhden keinon, jolla saan sitä, mutta olet alkanut torjumaan minua. auta minua, halaa ja syleile, suutele niskaa hellästi ja laita minut kikattamaan, ihan kuin silloin kun rakastuttiin. 

ja minä haluaisin sanoa kauniita sanoja ja laittaa ne nurin rumilla ja hakata niitä vertauksilla jotka ovat tuulesta temmattuja, mutta en vain pysty nyt. en pysty kirjoittamaan mitään fiktiivistä tällä hetkellä. inspiraatio tulee vain kun on kovin syvästi masentunut tai jotenkin onnellinen tai sattuu näkemään jotain eriskummallista ja mainiota, mutta nyt olen vain tyhjä kuori koska kaikki tunteet ovat vuotaneet tänään pois. vapisevin sormin kirjoitan tätä, miettien viitsinkö julkaista, kiinnostaako teitä, montako lukijaa menetän tällä tunteiden purkauksella?

mahdatteko te tajuta, kuinka paljon ujutan tunteitani ja elämäni tapahtumia teksteihin joita julkaisen. tiettyjä olotiloja, mutta ei mitään sanasta sanaan. tykkään liioittelusta, ja totta kai mielikuvitus on kiva kaveri. mutta ne olotilat, joita tapaan itsessäni, ujuttautuvat ovelasti tarinoihin ja varsinkiin runoihin. runot ovat kovin helppoja tulkita, ainakin minun kirjoittamani. teistäkin on tullut nyt rakkautani, pienistä lukijoistani, jotka ehkä tietämättään auttavat minua käsittelemään tunteitani, niin että en räjähdä ja pirstoudu miljooniksi haaleanvärisiksi sirpaleiksi, koska kaikki palavan kirkas väri paloi pois räjähdyksessä. jäljelle jäi vain haalenneet, rumat palaset, joita kukaan ei kaipaa. onneksi niin ei ole vielä käynyt. ja kaikki vain pelottaa ja voisin kaivautua omiin unelmiin ja peittoon, joka tuoksuu sinulta.

ja nyt, vain odotan, ja odotan. koska sinä suostut puhumaan minulle vapaaehtoisesti. siihen asti jätän sinut rauhaan. mutta en anna käydä niin kuin viimeksi tähän aikaan viime vuonna. en ikinä. en anna enää itseni sortua siihen, ja sen seurauksiin. nyt vain jään miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos et olisi hymyillyt sen jälkeen kun kerroin rakastavani sinua vielä palavasti. olisinko tehnyt niin kuin suunnittelin? olisinko oikeasti etsinyt käsiini huumeita ja hankkinut itseni laitokseen, jotta saisin huomiota? luultavasti kyllä. sydän särkyneenä teen mitä vain. kuten satutan toisia ihmisiä. anteeksi sinä pieni ihminen, jolta varastin 2 viikkoa kesästä ilkeästi romanttisilla sanoilla. olen pahoillani, ja olen meinannut tekstata pelkästään jotta pyytäisin anteeksi, mutta tiedän että nauraisit. koska siitä on jo kauan.

antakaa kaikki anteeksi minulle, ja minä yritän olla parempi ihminen. yritys on aina kova, mutta apulantaa lainatakseni, sota tähän sieluun solmittiin.

olen sairastunut sairauteen nimeltä materialismi

Musta enkeli vei päivänsankarin

Musiikki soi ja ihmismassa liikkui sen mukana muodostelmassa, aina samaan suuntaan ja samat liikkeet. Suuri ja vellova massa, joka aivottomasti liikahteli basson tahtiin. Jossain tässä joukussa oli Moona. Tyttö, joka oli ensimmäistä kertaa viettämässä iltaansa klubilla. Moonan ympärillä oli kymmenen hengen porukka, joka koostui suurimmaksi osaksi tytöistä. Seurueeseen oli myös eksynyt Ossian, Moonan kiinnostuksen kohde, sekä tämän jo hieman juopunut ystävä.
     Puolen tunnin päästä Moona työntyi ihmismassan läpi baaritiskille, joka loisti erivärisissä neonvaloissa. Baarimikolta, joka oli hieman ulkomaalaisen näköinen mies, hän tilasi juotavaa. "Jotain virkistävää, mä olen ekaa kertaa baarissa", Moona oli sanonut ja hymyillyt hermostuneesti. Vanhempi mies siirtyi kauempaa Moonan viereen. Tämä hymyili tuttavallisesti ja esittäytyi Timoksi. Hän oli ehkä kolmenkymmenen paikkeilla. Kun baarimikko toi Moonalle vaaleanpunertavan juoman, Timo maksoi sen ja sai Moonan punastumaan. "Kiitos", tämä mutisi. Moona käänsi katseensa pois lasista ja katsoi liikkuvaan massaan etsien Ossiasta.
      "Ketäs neiti etsii?" mies kysyi ja nappasi suuhunsa pähkinän. "Ystäviäni", Moona vastasi ja vilkutti yhdelle tytöistänsä. Tuo tyttö, Helinä, lähti baaritiskiä kohden Ossianin kanssa. Moona kumosi juoman kurkkuunsa ja antoi sen lämmittää nieluansa ja vatsaansa. "Heippa", Moona huikkasi, oikeastaan mutisi epämääräisesti, ja käveli ystäviensä luokse.
     Tupakkapaikalla Mona tunsi olonsa huonoksi. Maailma pyröi ja tytön teki mieli vain istua maahan. "Monta sä oikein vedit tyttö siel tiskil?" Helinä kikatti ja roikkui Ossianin kaulassa. "Yhen", Moona vastasi ja nojasi aitaan. Helinä ei tietenkään uskonut ja tumppasi tupakkansa tekien samalla lähtöä sisälle. Hän kysäisi Moonaa mukaan, mutta tämä sanoi tarvitsevansa vielä ulkoilmaa.
     Moona hoiperteli kadulla ja nojautui tiiliseinään. Tytön päätä mojotti voimakkaasti ja häntä oksetti. Tämä vain yritti selviytyä taksitolpalle kiroten sitä hetkeä, kun oli irrottanut katseensa lasistaan. Moona lyyhistyi kadulle. Tytön viimeinen muistikuva oli ohi ajava musta Ford, jonka ajaja huusi jotain törkyistä vähäpukeiselle Moonalle.
     Moona heräsi täysin kivuliaassa asennossa kädet selän takana sidottuina. Hänen päätänsä jomotti, ja suutaan kiristi pallo ja puristava kangas. Ruumiissa oli ikäviä mustelmia ja ruhjeita. Silmiin syttyi hullu kiilto, pelokas. Sama ilme, mikä ilmestyy eläinten silmiin, kun ne joutuvat metsästäjän ansaan. Sama ilme, mikä valtaa pelokkaan lapsen silmät illalla, kun valot sammutetaan. Kiihkon valtaamat silmät vaelsivat pimeässä, juurikaan näkemättä mitään. Verkkokalvoille alkoivat piirtyä kanahäkin verkkoa ja tummia, suuria varjoja verkon toisella puolella. Moona mielsi ne puisiksi laatikoiksi ja rikkinäisiksi huonekaluiksi. Häkissään Moona potkaisi jaloillaan ja verkko antoi hieman periksi. "Verkosta tehty laatikko", tyttö ajatteli ja kyyneleet vierivät meikin tahrimilla poskilla tytön päästellessä hiljaisia ynähdyksiä. Kun silmät alkoivat tottua pimeään, mutta samalla väsyä itkusta, Moona sulki ne. Hän ei halunnut nähdä enempää. Tämäkin oli liikaa. Tämän oli pakko olla kiroutunutta unta.
     "Herätys huora", tutunolonen miesääni sanoi vahvasti Moonan yläpuolelta. Tyttö tunnisti tämän Timoksi, siksi vanhemmaksi mieheksi baarista. Hysteerinen itku alkoi taas, kun Moona herätettiin höyhensaarilta. Mies riuhtaisi Moonan ylös yhdellä terävällä liikkeellä. Tytön silmät katsoivat hulluina ja pelokkaina miestä, ahdistuneena anoen armoa. "Mä tapan sut, kaiken lopuksi", mies kiristeli hampaitaan. Moona yritti repiä mekkoansa alemmas, mutta Timo vain naurahti todeten ettei tuo tule onnistumaan. Moonan posket olivat märät hänen kyynelistään, sekä punaiset häpeästä. Samalla tyttö yritti kirkua ja huutaa kun mies nosti hänet pois kanahäkkiverkkokehdosta. Mies työnsi tytön tammipöydälle, kielsi tätä ankarasti liikkumatta ja nosti Moonan mekkoa. Vyön kalistessa lattialle Moona itki, yritti huutaa ja sulki silmänsä. Ensimmäisen kerran elämässään hän rukoili tosissaan.
     "Sua etsitään kissojen ja koirien kanssa", mies irvisteli kanaverkon takaa heilutelle sanomalehden etusivua, jossa oli Moonan kuva bileillalta. Tyttö yritti nähdä päivämäärää, mutta mies vetäisi lehden pois. Kuumat kyyneleet yrittivät nousta silmiin, mutta pisarat eivät tulleet. Moona oli itkenyt liikaa. Tyttö ei myöskään tiennyt kauan oli ollut painajaisessa, tai sitä, milloin oli yö tai päivä. Paikassa oli aina pimeä. Vuorokaudet, hetket, hukkuivat itkuun, lyömisiin ja pahoinpitelyihin. Moona tunsi itsensä likaiseksi, ja huomasi kuinka hänen ajatuksensa muuttui vain sekavammaksi ja pelottavammaksi. Tyttö alkoi odottaa päivää, jolloin kuolisi. Ainoa pelastus, ainoa tie pois tästä häpeästä. Vaikka mies päästäisikin hänet vapaaki, ei Moona koskaan pystyisi elämään niin kuin ennen. Tyttö oli aina halunnut tulla vanhaksi ja olla viisas. Se ajatus tuntui nyt kovin kaukaiselta.
     Eräänä kovin aurinkoisena päivänä mies vei Moonan niitylle. Tyttö kiinnitti huomiota Timon mukana olevaan käsiaseeseen ja jonkinlainen helpottunut hymy pyrki kasvoille, mutta Moona ei sallinut olonsa näkyä. Seuraukset olisivat saattaneet olla kohtalokkaat. He pysähtyivät, pienelle kivelle niityn keskelle. Mies oli naamioitunut, ja todella hyvin. "Polvistu", tämä käski Moonaa, ja tyttö meni polvilleen. Mies seisoi tytön takana ja kysyi: "Tiedätkö mitä tapahtuu nyt? Sinä kuolet tähän, ja minä soitan poliiseille, että niityn keskellä olevalla kivellä näyttäisi olevan elottoman kaltainen ihminen". Samalla hän asetti viileän aseen Moonan ohimolle, tottuneesti.

Ja mies painoi liipaisinta.

Satuta tai tapa, mutta älä unohda

Iske vain harppuunallasi,
koita tehdä minut kuolevaksi.
Olen kuin jumala, en minä voi kuolla,
elän ikuisesti.

Ja pian sinä painut unohduksiin,
olet vain joku jonka tunsin joskus,
ja taas korvaan jonkun toisella.
Elämä on taistelua niistä asioista,
joiden kanssa jaksaa elää.

Ja ääni sisälläni kuitenkin inisee,
ja anelee kuin armoa Kuolemalta
älä unohda minua